Suo siellä, vetelä täällä

Mulle tupsahti postiluukusta aika TYKSiin gynen polille, joten olettaisin käynnin koskevan endometrioosia. Mulla kyllä piti olla kontrolliaika vasta ensivuoden puolella, mutta ehkä joku on lukenut mun ajatuksia voimistuneiden kipujen kanssa kamppailusta. Aihe on yleensä sama: "Miten menee? Pärjäätkö kipujen kanssa vai leikataanko?".

Paitsi ettei tässä asiassa mikään ole ihan noin yksinkertaista. Olisikin, leikattaisi heti. 

Viime leikkauksessa (3,5 vuotta sitten) ei tehty muuta kuin poisteltiin vähän endometrioosia ja silti vointi romahti siitä seuraavaksi puoleksi vuodeksi (!) oletettavasti kroonisen infektion ja/tai CFS:n takia. Tai sitten se oli sattumaa, tiedä häntä, mutta ei tee mieli ottaa riskiä, että niin käy taas. Varsikin kun endometrioosi näyttää olevan uusiutuvaa sorttia. Ja varsinkin kun kukaan ei voi etukäteen tietää mitkä kaikki mun kivuista menee endometrioosin piikkiin ja mitkä ei. Osa on toki selkeitä alavatsalle paikallistuvia ikävän tuttuja kipuja, mutta lanneselän ja jalkojen hermokiputyyppiset perkeleet voivat johtua endometrioosista aivan yhtä hyvin, kuin jostain muustakin.

Ja sitten jos kuitenkin leikattaisi, kannattaisi poistaa kohtu ja munasarjat endometrioosin uusiutumisriskin minimoimiseksi. Paitsi että se voi uusiutua silti. Ja jos vointi voi romahtaa jo pelkästä pesäkkeiden poistelusta, niin siihen nähden mun kroppaan kuuluvien härpäkkeiden poisto on iso leikkaus. Ja mitä enemmän leikellään, sitä enemmän on riski muodostua kiinnikkeitä jotka itsessään voivat aiheuttaa kipuja.

Pahimmillaan siis kiputilanne ei oleellisesti muutu, mutta vointi voi romahtaa lähelle sänkypotilasta pitkäksi aikaa. Joten kysymys kuuluu, että minkälaisilla kivuilla sellainen riski kannattaa ottaa?

Töitä paiskimassa

Aina kun kuvittelen olevani jotenkin tasapainossa itseni ja tilanteeni kanssa, joku asia pääsee kuin varkain sitä horjuttamaan. Pahoitin tänä aamuna mieleni TV-mainoksesta, jossa mainostettiin opiskelutarvikkeita opiskelunsa aloittaville. Ja kuin ilkkuen ne helvetilliset kesän helteet vaihtuivat raikkaaseen syksyiseen tuulahdukseen, joka oikein hieroo sitä tosiasiaa naamaani, että toiset ne saavat aloittaa taas syksyn kynnyksellä jotain uutta ja jännittävää, ja opiskella tiensä kohti unelma-ammattiaan. Ja minä se jään taas kerran lehdelle soittelemaan. Rasittavaa itsesääliä - tiedän.

Pelkkä mainos tuskin olisi edes kiinnittänyt huomiotani, ellei olisi eilen yhteen työtarjoukseenkin pitänyt sanoa, että valitettavasti 5 tuntia päivässä 5 päivänä viikossa on aivan liikaa mun jaksamiselle ja terveydentilalle. Ja jos tuollaiseen työmäärään kykenisin, olisin jo ajat sitten hankkinut ihan itse jonkun itseäni aidosti kiinnostavan työpaikan. Taas tuli se olo, että pitää jotenkin perustella sitä omaa tilannettaan. Ihan kuin mulla ei olisi oikeutta "laiskotella kotona" jos en jatkuvasti jollekin taholle selittele olemistani, tekemisiäni ja ennenkaikkea tekemättä jättämisiä. Todennäköisesti tämäkin tunne on ihan vaan mun oman pään sisäinen kuvitelma. Ja vaikkei olisi, niin mulle on toisaalta ihan sama mitä varsinkin joku tuntematon ajattelee mun elämästä. Mutta niin kauan kuin KELA hylkää mun sairauslomat, pitää tekemättömyyttään selitellä vähintäänkin työvoimatoimistoon.

Päätin, etten aio tällä kertaa kuitenkaan tuntea syyllisyyttä koiraharrastuksistani - kokolailla ainoasta mielekkäästä sisällöstä, mitä mun elämään mahtuu. Kyllä, aina välillä meinaan syyllistyä tuntemaan syyllisyyttä, vaikkei siihen ole mitään aihetta. Saattaa toki näyttää facebookissa ihan terveen ja jaksavan ihmisen elämältä, jos pari kertaa viikossa on oltu jäljestämässä ja kerran viikossa tokotreeneissä, mutta harva kuitenkaan tietää miltä mun kalenteri aidosti näyttää. Jos tiistai-iltana on merkintä tunnin kestävistä tokotreeneistä, ei voi päivällä olla muuta ohjelmaa. Jos koko viikkoon mahtuu kolme merkintää jotakin koiraharrastusaktiviteetista, siellä pitää olla myös kokonaan tyhjiä päiviä, tai maataan taas ihan koomassa muutama päivä kun rasitusmäärät ja kivut on paukkuneet punaiselle jo puolessa välissä viikkoa. Tähän verraten on aivan mahdoton ajatus työskennellä viitenä päivänä viikossa useampi tunti kerrallaan.

Orava muuntajassa

Kyllä mä arvasin, että se sieltä vielä tulee. Nimittäin psykiatrin suusta: "Mutta jos sun kivut johtuukin masennuksesta.". Niin, jos mulla on ollut 6 vuotta kroonisia kipuja, ja maksimissaan puoli vuotta alakuloista mielialaa, niin mitenhän päin se silloin menee, että mikä johtuu mistäkin? Vielä kun päälle muistetaan kauhistella syötyjen kipulääkkeiden määrä, antibiootista puhumattakaan, niin mua alkaa tympiä ihan urakalla. Ei kai siinä mitään jos se olis eka kerta, mutta näihin vuosiin riittää näitä keskusteluja jo siinä määrin, että tulee korvista ulos. En vaan yksinkertaisesti jaksaisi vääntää näitä asioita enää kertaakaan. En tiedä voiko sitä ymmärtää ketään, joka ei ole käynyt läpi samaa, että miksi tuo kuulostaa jo lähes loukkaavalta. Enkä ole ensimmäinen kipupotilas joka tuon lauseen kuulee, enkä ensimmäinen jolla se alkaa kiristää hermoa.

Nyt pitäisi sitten aloittaa eniveis masennuslääkitys, koska orava muuntajassa on mennyt tilttiin. Ja siltä se tänään taas tuntuikin. Kivut on rassanneet ihan helvetisti kun antibioottitaukoa on tutkimusten takia takana jo melkein 5 viikkoa. Vielä 6 päivää ohutsuolen magneettikuvaukseen ja sitten saa aloittaa antibiootit, jotka toivottavasti auttavat nopeasti.

Olin siis nukkunut viime yönä tuskin lainkaan. Olisin antanut mitä vain, jos olisin voinut asettaa kroppani vaakatasoon ja edes lepuuttaa sitä, vaikken olisi nukkunutkaan. En olisi jaksanut enää pitää itseäni istuma-asennossa, mutta makuulla isompi osa kropasta osui patjaan ja se teki tuskallisen kipeää. Joskus kolmen aikaan olen lopulta nukahtanut vain herätäkseni kukonlaulun aikaan siihen, että sattuu melkeinpä vielä enemmän. Tai itseasiassa naapurin kukko ei siihen aikaan vielä edes laulanut.

Muutamaa tuntia myöhemmin olin doupannut itseni kaikella mitä kaapista löytyi, ja ajattelin olla reipas ja hieman imuroida. Kesken imuroinnin imurin putki meni tukkoon, enkä yrityksistä huolimatta saanut sitä enää auki. Mun teki mieli sytyttää se paska rakkine tuleen, köyttää Jameksen (siis meidän auton) perään kettingillä kiinni ja ajaa paskarinkiä mutaisella pellolla liekehtivä imuri perässä. Jos siitä vehkeestä olis jäänyt jotain jäljelle, olisin tunkenut siihen putkeen koiranpaskaa ihan vaan siksi, että olis sitten kans kunnolla tukossa saatana, kun kerran alkoi.

Mikä siinä on niin kamalaa?

Taas on ollut hetken aikaa sellainen olo, että pitäisi varmaan naputella päästään höyryt ja hajanaiset ajatukset tänne blogiin. En oikein tiedä mistä aloittaisin. Varmaan siitä, miten vituttaa koko ajan. Joku voisi luulla, että minuahan vituttaa aina - ainakin jos pelkästään näitä blogitekstejä lukee - mutta tosiasiassa mulle ei ole ollenkaan normaali olotila se, että vituttaa 24/7. Normaalisti olen enimmäkseen ihan hyväntuulinen, tai ainakin toiveikkaasti ja positiivisesti asioihin suhtautuva, vaan nyt en. Mä en saa mitään aikaiseksi. Siis edes mitään sellaisia asioita joihin mun fysiikka vielä pystyisi, kuten vaikka ajan varaaminen fyssarille. Tai suihkussa käyminenkin tuntuu nykyään yhdensortin saavutukselta. Lopulta sanoin sen ääneen: Musta tuntuu, että olen masentunut. Pelkäsin, että tuon sanottuani vähintäänkin maailma romahtaa ja musta lähtee loputkin ihmisyyden rippeet.

Vaan mikä siinä sitten on niin kamalaa? Pidänkö masentuneita ihmisiä jotenkin luusereina, enkä halua kuulua samaan joukkoon? No en, on nimittäin tullut parikymppisenä kahlattua muutaman vuoden raskas masennusjakso läpi ihan itsekin. Mulla vaan sattuu olemaan se kokemus, että kun yhdessäkin paperissa on masennusdiagnoosi, niin kaikki - siis aivan vitun kaikki - oireet laitetaan sen jälkeen masennuksen piikkiin. Ihan sama mikä on, niin lääkärin vastaanotolla jokaiseen vaivaan vastaus on, että no mutta kun sä olet masentunut, se on vaan näitä psykosomaattisia oireita. Ja ongelma on ratkaistu. Ainakin lääkärin mielestä.

Tosin mistä mä voin tietää vieläkö se on masennuksen kanssa samanlaista kuin 15 vuotta sitten? Nyt on kuitenkin alla jo kuusi vuotta kipuhelvettiä ja kroonisia sairauksia, että kai se on ennemmänkin ihme, ettei tämä ole päässyt valloilleen jo aiemmin. Noh, kaikkia taisteluja ei voi voittaa.

Kaiken huippu oli fyssari (kun vihdoin vitkuteltuani muutaman viikon sain sen ajan varattua...), joka tuumasi, että pitäisi koulu käydä loppuun, kun pitää elämässä olla kiintopisteitä. Että eikö voisi mennä klinikalle missä on vain pienempiä eläimiä, ettei ole niin raskasta. Että klinikkaeläinhoitaja, joka hoitaa vain miniatyyrieläimiä ja hyytyy siitä huolimatta sorvin ääreen? Että onkin ihan kamala motivaatio alkaa opiskella ammattia, jota ei pysty tekemään. Olkoonkin, että se olisi mun unelma-ammatti. Tai oikeastaan juuri siksi. Se kirpaisee liikaa. Tavoitella unelmaansa, jonka jo lähdössä tietää mahdottomaksi. 

Yhtenä päivänä huomasin kuluneen viikon olleen sellainen mun mittakaavalla jopa lähes erinomainen. En ollut tarvinnut Oxynormia kuin yhtenä päivänä, ja olo oli ihan hyvä. Tuli heti sellainen olo, niinkuin en olisi ikinä ollutkaan kipeä ja olen varmasti vain kuvitellut kaiken. Että nyt pitäisi äkkiä lakata vaan lusmuilemasta ja ottaa itseään niskasta kiinni ja hypätä siihen normaalien työikäisten oravanpyörään ja... Keskeytin itseni onneksi hetkeksi. Tajusin, että kaikki oli hyvin, koska olin onnistunut kerrankin säätelemään eloani ja tekemisiäni niin, että kulunut viikko oli ollut riittävän kevyt. Lisäksi planeettojen asento sattui olemaan sellainen, että oli muutenkin helpompi jakso kipujen kanssa.

Mietin siinä sitten, että vieläkinkö pitää alkaa tuntea huonoa omaatuntoa, jos sattuu viikon pärjäämään sairauksiensa kanssa niin, että on ihan hyvä olla?!? Että ei jumalauta, mistä tämä paine "olla normaali" oikein kumpuaa? Yhteiskunnasta? Puolisosta, joka mukisematta käy töissä ja elättää meidät (eikä koskaan valita siitä)? Vai ihan omasta ylitunnollisen-tytön-syndroomasta kärsivästä päästä?

Nähtävästi se pääsi vieläkin yllättämään, monen vuoden jälkeen vaikken olisi uskonut. Olin jo kuvitellut olevani sinut omien pystymisieni ja kykenemättömyyksieni kanssa, mutta jostain se vain vieläkin nosti päätään, että pitäisi pystyä parempaan. Olla hyödyllinen ja tuottava yhteiskunnan jäsen.

Pidin tuossa pidemmän kolmen viikon antibioottitauon. Nyt olen viikon verran syönyt antibioottia tällä erää, mutta vieläkin koordinaatiossa on sanomista. Lyön käsiäni jatkuvasti johonkin, vauhdilla ja kipeästi, vaikka kuvittelen tietäväni missä se pöytä, veitsi, muki, jne on. Sanat hapuilevat edelleen, kun yritän selittää jotakin tapahtunutta asiaa jollekin. Tulee vääriä sanoja vääriin paikkoihin normaalia enemmän. Tai jumittaa ja tökkii eikä meinaa tulla mitään sanoja. Käden ihottuma räjähti, vatsa meni taas kuralle (mutta korjaantui onneksi antibiootilla nopeasti) ja nivelkivut pahenivat. Tulipahan kokeiltua, että se antibiootti puoltaa edelleen puolentoista vuoden jälkeenkin paikkaansa mun lääkelistalla.

Byrokratian byörteissä

Jos sairaudet ja kipu itsessään ei ihmistä nujerra, niin ei hätää! Kyllä KELA:n toiminta romahduttaa lopulta vahvimmankin ihmisen. Sairasloma siis taas hylättynä takaisin, ja nyt tilanne on se, että mun pitää osallistua kuntouttavaan työtoimintaan (1 krt viikossa) ja ihana ja empaattinen työkkärin virkailijan neuvoi, että nyt olisi paras olla 3 kertaa pois omalla sairasilmoituksella, ja neljänteen kertaan tarvitsee lääkärin A-todistuksen. Sen jälkeen voi olla taas 3 kertaa pois omalla ilmoituksella jne. Nämä tiedot menevät kelaan, ja jos siellä joku typerämpikin uuvatti ymmärtäisi, etten ole ihan työkykyinen. Nyt mun siis pitäisi soitella mun "työpaikkaan", että sairaslomahommat loppui, että koskas niitä päiviä on jolloin mulle olis hommia, muttakun ettäkun mä en sit kuitenkaan niinkuin tule. Ei sitten niin mitään helvetin järkeä!

Lisäksi mun ihana työkkärin virkailija oli soitellut kipakoita puheluita kelaan, ja mun siis pitäisi vihdoin 6 viikon jälkeen saada jotakin rahaa ajalta, jolloin luulin olevani sairaslomalla, mutta en näköjään ollutkaan. Siinäkin kun oli ollut joku ongelma. Lisäksi virkailija ihan aidosti oli pahoillaan mun puolesta, ja sanoi että on kyllä valtavan epäreilu tilanne.

Nyt siis kaiken tämän keskellä kun väsymys ja selkäkipu vie mut ennenaikaiseen hautaan - tai piakkoin jonnekin suljetulle osastolle hermolomalle - romahdin (siis enemmän henkisesti, muta vähän fyysisestikin) tuossa yhtenä päivänä keittiön lattialle parkumaan. Olisin halunnut ottaa jääkaapista ruokaa ja lämmittää sitä mikrossa, mutta en jaksanut. Mun jalat ei jaksaneet olle käytettävissä. Kyllä siinä kohden raavaampikin nainen puhkeaa kyyneliin, kun ruoka on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Miten ajan saa kulumaan?

Facebookissa tulikin jo hieman avauduttua eilen:  

"En haluaisi valittaa, mutta...

...pakko on vähän avautua. Päivällä lähdin kisoihin, mutta aika pian piti pysähtyä tien varteen parkkiin ja vähän vetää henkeä. Porukaan ei ollut kaukana. Sattui ihan pirusti, eikä vahvimmatkaan kipulääkkeet tuntuneet auttavan. Tai no, toki niitä ei voinut määräänsä enempää ottaakaan siinä tilanteessa, jos halusi olla ajokykyinen ja suoriutua kisapaikalle vaarantamatta liikennettä. Ja itseään. Ja Huldaa (Koska siis eräs ystävä kerran sanoi, ettämun kyydissä ei tartte ikinä pelätä, koska en ikimaailmassa ajaisi niin, että vaarantaisin koirani. ((Oli melkien aina koira kyydissä)) Että mitäpä itsestäni välitän, tai vissiin niistä ystävistäkään? Vaiku? Eiku? 😆 )

Mutta siis pääsin lopulta perille. Ei olis yhtään huvittanut tehdä sitä rataakaan. Koirakin hyytyi ja haahuili omiaan. Ainoa miksi se pysyi matkassa, oli se, että siinä oli kiinni hihna. Ei mitään kontaktia koko otukseen. Suoritukseen en ole alkuunkaan tyytyväinen, mutta siihen toki, että on toinen hyväksytty tulos plakkarissa. Kisan jälkeen käytiin vielä kaverin kanssa syömässä hyvää ruokaa. Oli mukavaa. Hyvä ruoka, parempi mieli?Oliskin. Pääsin kotiin, soitin etukäteen Wellulle, että tuu hakeen pihalta mut, koira ja roinat autosta. Ottaa kipeää. Eikä ole yhtään hyvä mieli. Ei ole ollut moneen päivään. Surettaa, vituttaa, uuvuttaa. On ollut vähän kaikkea. Vähän enemmän, kuin mitä taas jaksaisi.

Ja vaikka kipu on ollut vimepäivinä taas - miten sen sanoisi - perkeleen raastavaa. Valvottanut öitä. Silti kaikista pahinta ei ole se kipu, vaan se kykenemättömyys. Mä olisin voinut tänään sieltä tien varresta kääntyä kotiin. Ei olis ollut kovin pitkä matkakaan. Kisoihin ei tietenkään ole pakko osallistua. Mutta mulle kaikenlaiset harrastustapahtumat on rippeitä siitä normaalista elämästä, josta yritän pitää kiinni kynsin ja hampain. Jos olisin tänään kääntynyt kotiin, olisin jollain tavalla luovuttanut. Olisin joutunut myöntämään, etten tähänkään kykene. Perkele! "

Tässä kun olen sitten tämän päivän käytännössä maannut sohvalla, nukkunut sängyssä ja taas maannut sohvalla, olen samalla pohtinut mitä haluaisin sanoa huomenna endometrioosipolin lääkärille. Ehkä kaikkinensa laihtumisetkin huomioon ottaen, olisi kamalan kiva, jos nyt edes tehtäisi kunnolla ultra, ettei näy mitään uutta tai ihmeellistä. Leikkauskin varmaan lisääntyneiden kipujen takia voisi olla perusteltua, mutta mä en - toellakaan en - halua sitä, että sitten menee seuraavat puoli vuotta lähes täysin sänkypotilaana koska infektio/CFS/younameit on ottanut pahenemisvaiheen. Eihän sitä tiedä tapahtuisiko tällä kerralla niin, mutta iso riski siihen on. 

Mitä tulee eiliseen avautumiseen, niin mikä siinä on sitten niin kamalaa, etteikö olisi voinut luovuttaa ja kääntyä kotiin? Se on varmaankin aika pitkälle sitä sisäistä kamppailua, kun on ollut nykyistä huonommassakin jamassa, nimenomaan lähes 24/7 sohvalla makaava, että sitä ei kertakaikkiaan tahdo kokea enää uudelleen. Vaikka miten helvetisti sattuisi ja kroppa huutaisi lepoa, niin ihan kuin pahenemisvaihe olisi vähemmän totta, jos pystyy vielä tekemään juttuja. Saavutetuista etuuksista ei haluaisi luopua noin vain.

Tänään on sitten makseltu korkoja aika rankasti. Sekään ei ole pahinta, että ensin nukkuu koko päivän. Nukkuessaanhan sitä on autuaan tietämätön mistään, varsinaisessa off-tilassa. Sitten kun illasta ei enää riitä unta, ja paikat särkee makaamisesta on aikaa ajatella. Valitettavasti ei ole tullut ajateltua kukkaketoja, yksisarvisia, eikä muitakaan kivoja juttuja. Sitä vain tuijottaa seiniä tai aivottomana telkkaria, ja toivoo että aika kulusi nopeasti. Ja mitä sitten. Edessä on seuraava päivä, jolloin voi taas odottaa ajan kulumista. Ja seuraava. Ja seuraava. Voihan olla, että tästä nyt hyvällä levolla noustaan vielä tällä erää jaloilleen, mutta aika käsinkosketeltava muistutus mitä leikkauksen jälkitila voi mun tapauksessa tarkoittaa.

Mä olin jo ehtinyt toivoa että mun kohentuneet kilpirauhasarvot olisivat selittäneet viime aikojen laihtumista, mutta lääkäri oli eri mieltä. Liikatoimintaa kun ei kuitenkaan ole. Niinpä sitä on sitten mentävä tähystykseen. Pyysin kyseistä toimenpidettä nukutuksessa, sillä sitä on kertaalleen yritetty tehdä, mutta toimenpide jäi kesken kovien endometrioosikipujen takia. Lääkäri olisi siihen suostunut, mutta kuulemma Loimaalla ei tehdä sitä nukutuksessa. Oli tähystyksiä tekevä lääkäri vain todennut, että kyllä meillä täällä lääkkeitä on. Parempi sitten olla kans. Mun omalääkäri onneksi kirjasi lähetteeseen, että mulla on jo sellainen litania kolmiolääkkeitä käytössä, ettei sitten mikään puolikas Diapami paljon lämmitä mun mieltä. Sitä tyhjennystä ei nimittäin tahtoisi tehdä toistamiseen turhan takia...

Sil💀

Mikä pahan tappaisi?

Edellisen postauksen kommenteissa joku ihana oli huolissaan siitä, että vieläkö täällä sinnitellään, vai joko kivut ovat vieneet mennessään. Täällä sitä edelleen notkutaan. Kiputilanne on vaihteleva: On hyviä päiviä, ja on huonoja päiviä. Ja siten on tosi huonoja päiviä. Viikko sitten kävin lääkärissä, labrassa ja röntgenissä, sekä jäin sairaslomalle. Nyt odottelen tässä, että kelasta tulee taas ilmoitus, jossa minut on ihmeparannettu, enkä tarvitse sairaslomaa. Pessimisti ei pety.

Sain aikaiseksi fyssarin ja tk-lääkärin suosituksesta soittaa endometrioosipoliklinikalle. Sain soittoajan ensi viikolle, jolloin lääkäri päättää onko minut tarve ottaa näytille ja tutkittavaksi. Kivut ovat siis jonkin verran alavatsalla pahentuneet, ja on mahdollista että lisääntyneet selkäkivutkin ovat endometrioosin aiheuttamia.

Mä en vaan oikeastaan tiedä mitä odotan soitosta tai edes käynnistä hyötyväni, sillä vaihtoehdot ovat aika vähissä. Ensimmäinen vaihtoehto on pärjätä nykyisellään, tai mennä leikkaukseen. En edes ole ihan varma, miksi kammoan ajatusta leikkauksesta niin kovasti. Toki lääkärikin oli sitä mieltä, että muiden sairauksien takia olisi hyvä välttää leikkaamista niin pitkään kuin mahdollista, koska mm. toipuminen on mun tapauksessa kamalan hidasta. Tai oli ainakin aikana ennen antibioottia, kun kroppa oli tosi kovilla jo muutenkin infektion takia.

Toinen, vähän järjenvastainenkin, ajatus kummittelee, että jos leikataan eikä löydykään mitään selittävää. Mitä jos endometrioosi ei olekaan uusinut ja selitä kipuja. En tietenkään toivo endometrioosin uusiutuneen, mutta niitäkin tarinoita on tullut kohdattua, jossa endoa ei sitten tosiella kerralla ole löytynytkään, ja hoito tyssäsi sitten aikalailla siihen. Tarkoitan siis hoitosuhdetta erikoissairaanhoidon puolelle ja sitä myötä on lähtenyt kipulääkitys. Ehkä eniten sen takia, että tk-lääkäreillä ei aina riitä uskallus määrätä vahvempia kipulääkkeitä ilman erikoissairaanhoidon "tukea" asialle. Ei oletettua vaivaa -> ei tarvetta kipulääkkeille. Ja sitten pitäisi jaksaa taas taistella, että joku ottaisi kivut tosissaan ja ehkä jopa selvittäisi syytä niille. Koska eihän se kipu siihen lopu, vaikkei uusiutunutta endometrioosia löytyisikään.

Kuitenkin viime viikolla päätin, kun alavatsakivut, ja niistä säteilleet rakko-, nivus- ja reisikivut pakottivat ottamaan Oxynormia peräti kolmena päivänä peräkkäin, että pakko nyt vaan olla yhteydessä endometrioosipolille. Jospa siellä kuitenkin lääkäri osaisi paremmin päättää mitä mulle kannattaa - tai ei kannata - tehdä.