"En haluaisi valittaa, mutta...
...pakko on vähän avautua. Päivällä lähdin kisoihin, mutta aika pian piti pysähtyä tien varteen parkkiin ja vähän vetää henkeä. Porukaan ei ollut kaukana. Sattui ihan pirusti, eikä vahvimmatkaan kipulääkkeet tuntuneet auttavan. Tai no, toki niitä ei voinut määräänsä enempää ottaakaan siinä tilanteessa, jos halusi olla ajokykyinen ja suoriutua kisapaikalle vaarantamatta liikennettä. Ja itseään. Ja Huldaa (Koska siis eräs ystävä kerran sanoi, ettämun kyydissä ei tartte ikinä pelätä, koska en ikimaailmassa ajaisi niin, että vaarantaisin koirani. ((Oli melkien aina koira kyydissä)) Että mitäpä itsestäni välitän, tai vissiin niistä ystävistäkään? Vaiku? Eiku?
😆 )Mutta siis pääsin lopulta perille. Ei olis yhtään huvittanut tehdä sitä rataakaan. Koirakin hyytyi ja haahuili omiaan. Ainoa miksi se pysyi matkassa, oli se, että siinä oli kiinni hihna. Ei mitään kontaktia koko otukseen. Suoritukseen en ole alkuunkaan tyytyväinen, mutta siihen toki, että on toinen hyväksytty tulos plakkarissa. Kisan jälkeen käytiin vielä kaverin kanssa syömässä hyvää ruokaa. Oli mukavaa. Hyvä ruoka, parempi mieli?Oliskin. Pääsin kotiin, soitin etukäteen Wellulle, että tuu hakeen pihalta mut, koira ja roinat autosta. Ottaa kipeää. Eikä ole yhtään hyvä mieli. Ei ole ollut moneen päivään. Surettaa, vituttaa, uuvuttaa. On ollut vähän kaikkea. Vähän enemmän, kuin mitä taas jaksaisi.
Ja vaikka kipu on ollut vimepäivinä taas - miten sen sanoisi - perkeleen raastavaa. Valvottanut öitä. Silti kaikista pahinta ei ole se kipu, vaan se kykenemättömyys. Mä olisin voinut tänään sieltä tien varresta kääntyä kotiin. Ei olis ollut kovin pitkä matkakaan. Kisoihin ei tietenkään ole pakko osallistua. Mutta mulle kaikenlaiset harrastustapahtumat on rippeitä siitä normaalista elämästä, josta yritän pitää kiinni kynsin ja hampain. Jos olisin tänään kääntynyt kotiin, olisin jollain tavalla luovuttanut. Olisin joutunut myöntämään, etten tähänkään kykene. Perkele!
"
Tässä kun olen sitten tämän päivän käytännössä maannut sohvalla, nukkunut sängyssä ja taas maannut sohvalla, olen samalla pohtinut mitä haluaisin sanoa huomenna endometrioosipolin lääkärille. Ehkä kaikkinensa laihtumisetkin huomioon ottaen, olisi kamalan kiva, jos nyt edes tehtäisi kunnolla ultra, ettei näy mitään uutta tai ihmeellistä. Leikkauskin varmaan lisääntyneiden kipujen takia voisi olla perusteltua, mutta mä en - toellakaan en - halua sitä, että sitten menee seuraavat puoli vuotta lähes täysin sänkypotilaana koska infektio/CFS/younameit on ottanut pahenemisvaiheen. Eihän sitä tiedä tapahtuisiko tällä kerralla niin, mutta iso riski siihen on.
Mitä tulee eiliseen avautumiseen, niin mikä siinä on sitten niin kamalaa, etteikö olisi voinut luovuttaa ja kääntyä kotiin? Se on varmaankin aika pitkälle sitä sisäistä kamppailua, kun on ollut nykyistä huonommassakin jamassa, nimenomaan lähes 24/7 sohvalla makaava, että sitä ei kertakaikkiaan tahdo kokea enää uudelleen. Vaikka miten helvetisti sattuisi ja kroppa huutaisi lepoa, niin ihan kuin pahenemisvaihe olisi vähemmän totta, jos pystyy vielä tekemään juttuja. Saavutetuista etuuksista ei haluaisi luopua noin vain.
Tänään on sitten makseltu korkoja aika rankasti. Sekään ei ole pahinta, että ensin nukkuu koko päivän. Nukkuessaanhan sitä on autuaan tietämätön mistään, varsinaisessa off-tilassa. Sitten kun illasta ei enää riitä unta, ja paikat särkee makaamisesta on aikaa ajatella. Valitettavasti ei ole tullut ajateltua kukkaketoja, yksisarvisia, eikä muitakaan kivoja juttuja. Sitä vain tuijottaa seiniä tai aivottomana telkkaria, ja toivoo että aika kulusi nopeasti. Ja mitä sitten. Edessä on seuraava päivä, jolloin voi taas odottaa ajan kulumista. Ja seuraava. Ja seuraava. Voihan olla, että tästä nyt hyvällä levolla noustaan vielä tällä erää jaloilleen, mutta aika käsinkosketeltava muistutus mitä leikkauksen jälkitila voi mun tapauksessa tarkoittaa.
Mä olin jo ehtinyt toivoa että mun kohentuneet kilpirauhasarvot olisivat selittäneet viime aikojen laihtumista, mutta lääkäri oli eri mieltä. Liikatoimintaa kun ei kuitenkaan ole. Niinpä sitä on sitten mentävä tähystykseen. Pyysin kyseistä toimenpidettä nukutuksessa, sillä sitä on kertaalleen yritetty tehdä, mutta toimenpide jäi kesken kovien endometrioosikipujen takia. Lääkäri olisi siihen suostunut, mutta kuulemma Loimaalla ei tehdä sitä nukutuksessa. Oli tähystyksiä tekevä lääkäri vain todennut, että kyllä meillä täällä lääkkeitä on. Parempi sitten olla kans. Mun omalääkäri onneksi kirjasi lähetteeseen, että mulla on jo sellainen litania kolmiolääkkeitä käytössä, ettei sitten mikään puolikas Diapami paljon lämmitä mun mieltä. Sitä tyhjennystä ei nimittäin tahtoisi tehdä toistamiseen turhan takia...
Sil💀
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti