Mikä siinä on niin kamalaa?

Taas on ollut hetken aikaa sellainen olo, että pitäisi varmaan naputella päästään höyryt ja hajanaiset ajatukset tänne blogiin. En oikein tiedä mistä aloittaisin. Varmaan siitä, miten vituttaa koko ajan. Joku voisi luulla, että minuahan vituttaa aina - ainakin jos pelkästään näitä blogitekstejä lukee - mutta tosiasiassa mulle ei ole ollenkaan normaali olotila se, että vituttaa 24/7. Normaalisti olen enimmäkseen ihan hyväntuulinen, tai ainakin toiveikkaasti ja positiivisesti asioihin suhtautuva, vaan nyt en. Mä en saa mitään aikaiseksi. Siis edes mitään sellaisia asioita joihin mun fysiikka vielä pystyisi, kuten vaikka ajan varaaminen fyssarille. Tai suihkussa käyminenkin tuntuu nykyään yhdensortin saavutukselta. Lopulta sanoin sen ääneen: Musta tuntuu, että olen masentunut. Pelkäsin, että tuon sanottuani vähintäänkin maailma romahtaa ja musta lähtee loputkin ihmisyyden rippeet.

Vaan mikä siinä sitten on niin kamalaa? Pidänkö masentuneita ihmisiä jotenkin luusereina, enkä halua kuulua samaan joukkoon? No en, on nimittäin tullut parikymppisenä kahlattua muutaman vuoden raskas masennusjakso läpi ihan itsekin. Mulla vaan sattuu olemaan se kokemus, että kun yhdessäkin paperissa on masennusdiagnoosi, niin kaikki - siis aivan vitun kaikki - oireet laitetaan sen jälkeen masennuksen piikkiin. Ihan sama mikä on, niin lääkärin vastaanotolla jokaiseen vaivaan vastaus on, että no mutta kun sä olet masentunut, se on vaan näitä psykosomaattisia oireita. Ja ongelma on ratkaistu. Ainakin lääkärin mielestä.

Tosin mistä mä voin tietää vieläkö se on masennuksen kanssa samanlaista kuin 15 vuotta sitten? Nyt on kuitenkin alla jo kuusi vuotta kipuhelvettiä ja kroonisia sairauksia, että kai se on ennemmänkin ihme, ettei tämä ole päässyt valloilleen jo aiemmin. Noh, kaikkia taisteluja ei voi voittaa.

Kaiken huippu oli fyssari (kun vihdoin vitkuteltuani muutaman viikon sain sen ajan varattua...), joka tuumasi, että pitäisi koulu käydä loppuun, kun pitää elämässä olla kiintopisteitä. Että eikö voisi mennä klinikalle missä on vain pienempiä eläimiä, ettei ole niin raskasta. Että klinikkaeläinhoitaja, joka hoitaa vain miniatyyrieläimiä ja hyytyy siitä huolimatta sorvin ääreen? Että onkin ihan kamala motivaatio alkaa opiskella ammattia, jota ei pysty tekemään. Olkoonkin, että se olisi mun unelma-ammatti. Tai oikeastaan juuri siksi. Se kirpaisee liikaa. Tavoitella unelmaansa, jonka jo lähdössä tietää mahdottomaksi. 

Yhtenä päivänä huomasin kuluneen viikon olleen sellainen mun mittakaavalla jopa lähes erinomainen. En ollut tarvinnut Oxynormia kuin yhtenä päivänä, ja olo oli ihan hyvä. Tuli heti sellainen olo, niinkuin en olisi ikinä ollutkaan kipeä ja olen varmasti vain kuvitellut kaiken. Että nyt pitäisi äkkiä lakata vaan lusmuilemasta ja ottaa itseään niskasta kiinni ja hypätä siihen normaalien työikäisten oravanpyörään ja... Keskeytin itseni onneksi hetkeksi. Tajusin, että kaikki oli hyvin, koska olin onnistunut kerrankin säätelemään eloani ja tekemisiäni niin, että kulunut viikko oli ollut riittävän kevyt. Lisäksi planeettojen asento sattui olemaan sellainen, että oli muutenkin helpompi jakso kipujen kanssa.

Mietin siinä sitten, että vieläkinkö pitää alkaa tuntea huonoa omaatuntoa, jos sattuu viikon pärjäämään sairauksiensa kanssa niin, että on ihan hyvä olla?!? Että ei jumalauta, mistä tämä paine "olla normaali" oikein kumpuaa? Yhteiskunnasta? Puolisosta, joka mukisematta käy töissä ja elättää meidät (eikä koskaan valita siitä)? Vai ihan omasta ylitunnollisen-tytön-syndroomasta kärsivästä päästä?

Nähtävästi se pääsi vieläkin yllättämään, monen vuoden jälkeen vaikken olisi uskonut. Olin jo kuvitellut olevani sinut omien pystymisieni ja kykenemättömyyksieni kanssa, mutta jostain se vain vieläkin nosti päätään, että pitäisi pystyä parempaan. Olla hyödyllinen ja tuottava yhteiskunnan jäsen.

Pidin tuossa pidemmän kolmen viikon antibioottitauon. Nyt olen viikon verran syönyt antibioottia tällä erää, mutta vieläkin koordinaatiossa on sanomista. Lyön käsiäni jatkuvasti johonkin, vauhdilla ja kipeästi, vaikka kuvittelen tietäväni missä se pöytä, veitsi, muki, jne on. Sanat hapuilevat edelleen, kun yritän selittää jotakin tapahtunutta asiaa jollekin. Tulee vääriä sanoja vääriin paikkoihin normaalia enemmän. Tai jumittaa ja tökkii eikä meinaa tulla mitään sanoja. Käden ihottuma räjähti, vatsa meni taas kuralle (mutta korjaantui onneksi antibiootilla nopeasti) ja nivelkivut pahenivat. Tulipahan kokeiltua, että se antibiootti puoltaa edelleen puolentoista vuoden jälkeenkin paikkaansa mun lääkelistalla.