Sitten heräsin. Kupla poksahti rikki, ja olin yllättynyt miten aidon ja oikean pettynyt olin. Niin pettynyt, kuin jos olisin oikeasti voittanut ja sitten hukannut arvan ennen voiton lunastamista. Pelasin pari arpaa veikkauksen nettiarvoilla ja yhden ostin ihan kaupastakin. En voittanut. "Just mun tuuria", tuhahdin.
Parin päivän kuluttua alkoi tapahtua. Ystävä puoliväkisin ilmoitti, että tahtoo ostaa minulle himoitsemani lapinporokoira -rotupaidan. Vaikka synttärilahjaksi - joihin on muuten puoli vuotta aikaa - että onko tää sitten myöhästynyt vai aikainen lahja? Samainen ystävä lupasi yöpaikan seuraavalle lääkärireissulle. Saan jaettua pitkän (100km/suunta) ajomatkan kahdelle päivälle, ja on suurempi todennäköisyys että pystyn ajamaan itse.
Lisäksi kun oli vietävä koiruutta spesialistille Helsinkiin nivelongelmien vuoksi, lupautui ystävä vuosien takaa kuskaamaan mua suurimman osan matkasta. Ajoin siis ensin yhtenä päivänä äitini luokse, josta ystävä seuraavana päivänä haki minut ja koiran ja päästiin Helsinkiin klinikalle. Reissun jälkeen yövyin taas äidillä, sillä en pystynyt enää ajamaan samana päivänä kotiin, vaikkei ollut tarvinnut kuin Helsingin reissu istua kyydissä. Niin vaan endometrioosikivut tai mitkä lie pakottivat kipulääkepurkille ja aloilleen siihen paikkaan.
Kaiken kruunasi tietenkin se, että elämä on kallista, joten koiruuden kasvattaja lainasi ison summan rahaa eläinlääkärireissua varten siihen saakka, että vakuutus korvaa käynnin. Ei kasvattajien toki mitään pankkiautomaatteja tarvitse olla, mutta mun arpaonni suosi mua tämän asian kanssa, ja taas oli yksi huoli vähemmän.
Niin, arpaonni. Jos mua on kohdannut viime vuosina vaikeita asioita ja osunut kohdalle melkoinen paskojen asioiden jackpotti, niin on mulla ollut onneakin. Mun ystävä-arvassa on tullut kyllä huima määrä voittoja kuten näkyy. Helpottaisiko se iso rahasummakaan tätä tilannetta, jos nämä kaikki asiat pitäisi kohdata ja läpikäydä yksin? En usko.
No miten noin muuten menee? Vointi on ottanut harppauksen takapakkia. Mm. juurikin tuo autolla ajo onnistuu aiempaa huonommin, ja koordinaation ja tasapainon kanssa on taas ajoittain pulmia. Endometrioosi kiusaa, selkä ja jalat kiukuttelee, eikä uusi tulehduskipulääke sittenkään sovi, vaan vatsa ärtyy hurjaksi vatsansuojalääkkeistä huolimatta. Ollaan siis taas sen osalta aika lailla lähtöpisteessä.
Mä olen ainakin toistaiseksi jotakuinkin hyväksynyt tilanteen, enkä ole ollut ihan kamalan ahdistunut, vaikka viimeiset puolitoistaviikkoa on olleet vaikeimmat taas pitkään aikaan. Katson päivän kerrallaan mitä tulee, ja yritän elää sitten sen mukaan. Nyt on elelty taas aika pitkälti sohvanpohjalla ja odoteltu vaan kovasti koska helpottaisi. Mitä muutakaan sitä oikeastaan voi tehdä.
Sillävälin virkataan ja yritetaan kestää.
