Päätin siis kaikin keinoin työntää sen pahemenisvaiheen syrjään ja olla huomioimatta sitä, sillä pelkäsin etten kestä kohdata siitä aiheutunutta pettymystä ja mielipahaa. Kuvittelin pystyväni huijaamaan itseäni, että hyvin tässä edelleen menee. Ulkoilin joka päivä ja koomasin illan. Toistin tätä seuraavat pari viikkoa, kunnes havahduin siihen, että kauppareissulla piti jäädä istumaan marketin lounas-kahvilaan kun henkeä ahdisti niin kovasti. Tajusin etten pysty pitämään yllä edes sitä minimaalista aktiivisuustasoa mitä haluaisin, ja sieltä se pettymys tuli kuin märkä rätti vasten kasvoja.
Seuraavan vajaan viikon henkeä ahdisti jo se, että kävi suihkussa. Oli kertakaikkiaan pakko pysähtyä ja kohdata tosiasiat. Ulkoilut tippuivat päiväohjelmasta pois. Lopulta henki kulki raskaasti jo sohvalla maatessa, joten päätin varmuuden vuoksi piipahtaa sairaalan päivystyksessä. Koska mulla oli myös pientä kuumetta (sanoin kyllä, että sitä on keskimäärin 20 päivää kuukaudesta, ellei enemmänkin) poissuljettavien listalle laitettiin keuhkokuume ja keuhkoveritulppa. Endometrioosin hoitoon olevat hormoonilääkkeet kun altistavat jälkimmäiselle.
Mitään ei kuitenkaan löytynyt, joka tietysti on hyvä. Lääkäri oli kiinnostunut mun sairauksista, ja huolehti jopa onko mulla jatkoja näiden osalta jonnekin. Edes terveyskeskuksesta ei saanut näin hyvää palvelua, vaikka varta vasten niitä jatkoja sinne menin kysymään, ja sitten päivystyksessä huolehtivat asiasta. Taidan vaihtaa terveyskeskusta. Koska ilmeisimmät vaaralliset hengenahdistuksen aiheuttajat poissuljettiin, lääkäri oli sitä mieltä, että tällä diagnoosimäärällä se todennäköisesti johtuu jostakin mun perussairaudesta. CFS taitaa olla ensimmäisenä epäiltyjen joukossa, kun ravasin siellä lenkillä vaikka kroppa huusi hoosiannaa. Lääkäri oli asiasta samaa mieltä kun kysyin, ja käski jatkaa lepäämistä.
Hengenahdistuksen helpottaminen kesti vielä reilun puoli viikkoa, ja vaati täydellistä lepoa. Lenkille en ole päässyt vieläkään, vaikka viikon verran on henki kulkenut normaalisti. Väsymys on ollut kovin haittaavaa, kivuista puhumattakaan. Kiukun ja pettymyksen kautta on siis päästy surullisuuteen. Siitä suosta on taas kaivettava itsensä ylös. Löydettävä ne työkalut millä se onnistuu ja sen jälkeen päättäväisesti kuljettava kohti päämäärää. Miten? Siitä ei ole vielä hajuakaan. Mutta jos olen tehnyt sen aiemminkin, aion onnistua siinä tälläkin kerralla.
