Yön tunnit on pitkiä valvoa yksinään, kun kaapista löytyvän lääkearsenaalin valikoima loppui Celebran, Tramalin ja Oxynormin jälkeen. Ja edelleen sattuu. Ajattelin että voisi olla hyvä hetki naputella vähän blogia. Tosin tuntuu siltä kuin kaikki sanottava olisi jo kirjoitettu, sillä ajatukset ja vointi kiertää samaa kehää, ja mikään ei etene. Ei edes työkkärin lausunnon tekeminen. Kai siellä lomaillaan.
Reumalääkärin määräämät viimeisimmät verikokeetkin tulivat postissa. Niissä kaikki normaalia. Jotain harvinaisempaa reumatautia niillä kait metsästettiin, mutta ei ainakaan verikokeissa mitään näy. Toisaalta itse olen jo hyväksynyt borrelioosin liitännäisinfektioineen ja reumalääkärikin lupaili että siihen antibioottikuuria olisi tarjolla, jos verikokeet ovat ok. Katsotaan mitä lääkäri sanoo, kun soittoaika on ajankohtainen. Jospa tässä pikkuhiljaa alkaisi Suomenkin lääkärit kallistumaan mun kohdalla borrelioosin puolelle. Tai että ennenkaikkea saisi jotakin hoitoa.
Kovin toiveikas en muutaman viikon suun kautta otettavan antibioottikuurin tehosta ole, ja muuta tuskin saa. Pitkittyneeseen borrelioosiin ei juuri muu auta kuin suonensisäinen riittävän pitkäkestoinen antibiootti, ja jos borrelioosi on riittävän kauan saanut kropassa mellastaa ja tehdä tuhojaan, niin ei siihen välttämättä auta enää mikään hoito. Ei edes kallis rahalla ostettu. Mutta kaikki kokeillaan, mitä lääkäreillä on tarjota.
Pelottaa enää asettaa toiveita minkään tai kenenkään varaan, mutta pientä toivonkipinää olen ylläpitänyt kuukauden kuluttua olevan infektiolääkärin vastaanoton johdosta. Tyyppi on ollut HYKSin infektiosairauksien klinikan ylilääkärinä, joten luulisi tietotaitoa löytyvän koko laajuudeltaan mitä Suomen "virallisterveelliseltä" terveydenhuollolla on tarjota. Pitää virkata ja myydä ihan helvetisti vinkusipuleita, että on varaa tämä käynti yksityisesti rahoittaa - nyt kun vakuutusyhtiökin päätti omavaltaisesti lakkauttaa mun sairaskuluvakuutuksen. Edelleenkään ei ole tietoa koska olisi rahaa tulossa kelasta, vaiko jonkuun porsaanreiän tai elinkautisen kanrenssin takia ikinä.
Ehdin jo olla alistuneen lannistunut tilanteeseeni, ja hyväksyin asiat. Tai ainakin yritin olla ajattelematta niitä liiaksi. Kuitenkin on taas kipu ja uupumus ollut sitä luokkaa, että väkisinkin angstia pukkaa päälle. On nyt ollut samaan aikaan endometrioosikipua, borrelioosikipua (johon kuuluu laaja skaala hermokivuista lihas- ja nive/rankalkipuihin, pääkipuun ja näköhäiriöihin) ja helvetillinen uupumus.
Pyöräilin eräänä päivänä 3 km koiran kanssa, eli hyvin rauhalliseen tahtiin. Lenkille lähtiesssä oli oikeastaan keskivertoa parempi olo ja pyöräily itsessään sujui hyvin ja tuntui jaksaminen vielä lenkin lopussakin olevan ok. Ja sitten se taas tuntien kuluttua iski: Järjetön uupumus ja kropan "romahtaminen". Kolme tuntia täyskoomailua sohvalla ja loppupäivä ihme horroksessa. Ei selity edes huonon fyysisen kunnon perusteella niin raju reaktio, se tulisi jo siinä pyöräillessä. Ja hei! 3 kilometriä on naurettavan vähän! Tää on mulle valitettavan tuttua, mutta taas se isolla klohmaisulla syö naista.
Pahinta on se, kun ei pysty.
KELA hylkäsi sairaspäivärahahakemuksen. Viis siitä, että erikoislääkärin B-lausunto oli syyskuun loppuun saakka. Tutkimukset on kesken, mm. koko vartalon MRI-tutkimusta odotellaan, mutta mitä siitä. Ihan tulikin jo tosi terve olo, koska KELA päätti että olen täysin työkykyinen. Mitä siitä, että jo tarvittaessa kipuihin käytetty kolmiolääkitys on sellainen, ettei taida olla edes kovin lainmukaista pilleripäissään ajella autolla, jotta pääsisi sinne opinahjoon. Ja pelkkä puolen tunnin kävely johtaa pahimmillaan siihen, että viimeistään seuraavana aamuna herää sellaiseen oloon, niinkuin olisi joutunut pahemminkin piestyksi.
Ainoa keino saada jonkinlaista toimeentuloa on jättäytyä työttömäksi, joka taas vaatii oppilaitoksesta eroamista. Hei hei vaan haaveammattiin valmistumiselle. Työkkärin täti oli luurin päässä vihaisena, kun KELA ei tajua mun olevan sairastunut opiskelija, eikä työtön, mutta muuta vaihtoehtoa ei kuulemma ole. Niimpä olen tänään jättänyt eroanomuksen oppilaitokseen. Tai oikeastaan ero tulee voimaan jo kesäkuun alusta alkaen, sillä sieltä astihan kuvittelin olevani sairaslomalla.
Ja tokihan ensin pitää hakea liitosta sinne jäänyt 2 päivää sitä työttömyysturvaa, jotta vaadittava 500 päivää tulee täyteen, ja tämän jälkeen sitten ihmetellään lappusotaa asian tiimoilta KELAan.
Kirsikkana kakun päälle selvisi, ettei koiruuden jalka ole luutunut alkuunkaan, kyynärnivelessä on irtopala ja vaihtoehtoina on tasan lopetus tai korjausleikkaus(yritys).
Kaveri tuumasi, että "Sua tarvii varmaan vituttaa ihan järjettömän paljon! Miten sä oikein selviät siitä?" No joo, ja tavallaan ei, ja että ei mulla ole oikein muuta vaihtoehtoa. Tottakai mua vituttaa. Mutta toisaalta olen jo niin uupunut, ja kun ei tule muuta kuin takapakkeja toisensa jälkeen, niin siihenkin paskaan tavallaan tottuu. Vaikka periaatteessa en kannata asioiden mielestä pois sulkemista, vaan niiden kohtaamista ja käsittelyä, niin kai se on jokin primitiivinen itsesuojeluvaisto työntää asiat pois mielestä jos taakka on niin suuri ettei sitä kestäisi.
Yritän sulkeutua kuvitteelliseen maailmanlopunkestävään kuplaani, laittaa rahahakemukset vetämään, että sais jotain pennejä jostain edes joskus ja olen ajattelematta oikeastaan mitään tulevaa, koska edessäpäin ei tunnu olevan mitään mitä kannattaisi oikeastaan ajatella tai odottaa. Sairastumiseeni en ole voinut itse vaikuttaa, joten on oikeastaan turha surra ja murehtia sen aiheuttamia ongelmia. Ei sillä että asian suhteen olisin mitenkään hyvillä mielin. Nyt ei kuitenkaan auta muu, kuin yrittää selviytyä jotenkin räpiköiden.
