Suo siellä, vetelä täällä

Lepo

Ei uskoisi miten vaikeaa on pitää kiinni tuosta liikuntarajoitteesta. Tuntuu typerältä maata sohvalla "varmuuden vuoksi", kun ei se sairaus siitä mihinkään silti katoa. Ennemmin tekee mieli mennä ja tehdä niin kauan kuin se edes kipulääkkeiden avulla on jollakin tavalla mahdollista. Viimeistään pahenemisvaihe tulee siinä, kun pitää edes matkustaa TYKSiin tai muualle kauemmas, saati sitten kun joutuu taas veitsen alle endometrioosinsa kanssa.

Sitä on valittava kahden huonon vaihtoehdon väliltä:

1) Lepää koko päivän (joka päivä), on silti kuitenkin kipeä ja pää ei kestä, eikä kuitenkaan parane.

2) Ulkoilee edes vähän (joka on silti aina liikaa), on sen jälkeen paljon kipeämpi, mutta psyyke kestää tätä edes jotenkuten.

Entiselle aktiiviselle ulkoilmaihmiselle vaihtoehto 1 on myrkkyä. Toinen on... no, vain haitallista. Toisaalta diagnoosien saaminen on hieman keventänyt mieltä. Mulla on tavallaan lupa on sairas, eikä mun ole pakko viimeiseen asti yrittää sinnitellä jotenkuten normaalien ihmisten tahdissa. Ennen tuli helposti laitettua joitakin velvollisuuksia etusijalle. Nyt ei tunnu väärältä käyttää koko päivän energioita siihen, että seisoo puoli tuntia sänkipellolla ja katselee koiran iloista kirmailua. Kauppareissut voi hoitaa joku muu, ja pölypallot joutavat pyörimään nurkissa vielä viikon tai pari.

Olen kuullut myös ihmettelyä, miksi väsytän itseni laittamalla koirani etusijalle. Miksi menen sinne pellon laitaan napottamaan jotta koira saa juosta muuallakin kuin omalla pihalla. Tai miksi menen tokotreeneihin, kun olen luvattoman kipeä sen jälkeen. En minä tee sitä pelkästään koirien takia. Teen sen myös itseni takia. Puoli tuntia pellon laidassa tai tokotreenit ovat mulle se henkireikä, joka saa jaksamaan taas yhden päivän eteenpäin. Koirien liikunta ei kuitenkaan onneksi ole vain minun varassani, sillä perheestä löytyy toinenkin kaksijalkainen joka tarvittaessa lenkittää otukset. Minun siis ei ole mitenkään pakko tehdä sitä.

Ruokavalio

Ruokavalio on toinen harmaita hiuksia aiheuttava asia. Myönnetään, pari karkkipäivää on pidetty, mutta ei pelkästään se. Antibiootin kanssa on syötävä aamuin illoin. Sen pitäisi olla varsinkin aamulla helppoa ja nopeaa, vähähiilihydraattista ja mun ruoka-aineallergioihin sopivaa. Eräänä iltana sitten oli antibiootin ottoaika jo myöhässä, eikä tippaakaan innostanut syöminen Ajattelin ettei se nyt niin justiinsa voi olla, ja skippasin sen syömisosion. Kaikki tuli paluupostina ylös vajaassa tunnissa. On siis aivan pakko syödä.

Aamuja en ole jaksanut ratkaista sen kummemmin, kuin vedän joko banaanin tai siivun kauraleipää. Kummassakin noin 20 hh, ei mitenkään kovin vähähiilarista, mutta leivästä saa sentään tuhdimman kunnon päällisillä. Parempi sitten sekin, kuin se että antibiootit oksentaa pois. Ei ne sillätavalla ainakaan auta.

Vointi

Olotila on ollut aika aaltoilevaa ja mielialan kanssa on saanut kamppailla. Oli tuossa noin viikon mittainen vähän parempikin kausi, ja nyt taas otettu pari päivää takapakkia. Liekö siksi, että on sitten sen paremman viikon aikana saattanut tehdä vähän enemmän asioita, vaiko ihan sattumaa että se nyt vaan menee näin. Edelleen lähes mahdotonta erotella mitkä oireet johtuvat infektiosta ja mitkä CFS:stä. Sellaiset vaihtelevat tuskanhiki-kylmänhorkka -kohtaukset ovat jääneet vähemmälle ainakin toistaseksi, ja käden ihottuma on pysynyt aisoissa joskaan ei vielä parantunut. Mutta on tässä vielä aikaa: 3 viikkoa antibioottia takana, noin 6 kuukautta velä edessä.

Viimeyö on mennyt taas valvoessa. Illalla otin kunnon annoksen kipulääkkeitä kovaan jalkojen ja selän särkyyn ja aluksi ne auttoivatkin, mutta niiden teho hiipui aika nopeasti. Kieli turposi (wtf?) ja  tuntui kuin joku olisi tökkinyt oikeaa munasarjaa sukkapuikolla.

Lisäksi on eilisestä asti ollut taas kuumeinen olo. Monestihan sitä kuumetta ei ole tai sitten lämpöä on vain asteen verran normaalista enemmän. Eilen mulle kuitenkin välähti mieleen, että tuleeko se olotila CFS:sta? Jos aivo-selkäydintlehdus on normaalia enemmän "aktiivisena"? Jollakin tavalla siis sen tulehdusraktion takia? Toisaalta endometrioosikin aiheuttaa lämpöilyä (ja tulehdusreaktiota), eikä varmaan kroonistunut infektiokaan asiaa mitenkään helpota, että ottaa näistä nyt aina selvää.

Huomioita itsestäni

Eilen oli jalka sen verran kipeä, että päätin ottaa kävelykeppini (jota onneksi vielä aika vähän tarvitsen) mukaan aamupäivän kauppareissuun. Se on ollut mulla kerran ennenkin mukana kun oli iso Prisma käveltävänä, mutta jotenkin en sitten kehdannutkaan ottaa sitä autosta. Ja miksi en? Hyvä kysymys. 

Toisaalta ei meinaa luonto antaa periksi käyttää sitä. Ainakaan kun joku näkee. "En kai minä nyt niin kipeä tai raihnainen ole? Kyllä sitä on ihmisen pärjättävä ilmankin. Mitä siitäkin tulee, että nyt keppi ja kohta sitten vai pyörätuoli kun ei pääse enää minnekään omin avuin? Minähän näytän päällepäin ihan terveeltä, nuokin tuossa katsoo pitkään että mikä kahjo se tuossa kenkkaa!". Niimpä niin. Mitä se kenellekään kuuluu? No ei tietenkään mitään. Mistä lähtien minua on kiinnostanut mitä muut ajattelee? Nähtävästi jostakin asti.

Jotenkin sitä ajattelee, että jos nyt annan periksi tälle, niin olen ainakin pieneltä osalta luovuttanut ja tyytynyt tilanteeseeni. Vaan olisiko se niin paha asia hyväksyä tilanne? Tehdä asiat niin, kuin ne on itselle helpoin tehdä? Oli muuten helpompi kauppareissu kipeällä jalalla kun kepistä sai vähän tukea ja kevennystä. Ja kinttukin siitä sitten alkoi sen verran vetreytyä ja kipulääkkeet potkia, etten onneksi loppupäivänä enää mokomaa kapistusta tarvinnut.