Kuitenkin aika paljon hyvää on tapahtunut, joka tietenkin piristää mieltä huimasti. Endometrioosi on hankala, CFS:ään (miten helvetissä toi pääte menee oikeasti? Lue: cee äf ässään....) ei ole hoitoa, mutta kroonistunut infektio - sille on laitettu kampoihin antibiootin voimin nyt yli 4 kuukautta.
Ihan aluksi mahtavaa on ollut toimiva suolisto. Ei tarvitse kokoajan miettiä missä on seuraava mahdollisuus vessaan, ja miten paljon maha on kipeä sen takia. Mutta kaikkein parasta on ollut jaksamisen lisääntyminen, tasapainohäiriöiden helpottaminen ja koordinaation parantuminen, sekä joidenkin kipujen huomattava helpottuminen.
Ennen antibioottia suurin osa aamuista meni itkua vääntäen, kun koko kroppa - ja varsinkin selkäranka - oli kuin tulessa. Tuskainen tunti-pari odotella kipulääkkeiden vaikutusta. Kahvikuppi ei pysynyt kädessä ja kävely oli lähes mahdotonta. Tämä on hävinnyt noin 80 prosenttisesti. Niitä aamuja on, mutta selvästi vähemmän. Loput aamut olen vain vähän kipeä ja tönkkö, mutta parannus aiempaan on huomattava!
En ole enää ihan niin kömpelö, kokoajan kaatumassa ja rappusissa kulkeminen on helpottunut paljon. Ei enää ihan kokoaikaa tunnu, että putoaa päälleen tai ettei löydä jalansijaa seuraavasta askelmasta. Varovainen saa olla, yksi putoaminen portaissa riittää. Kauppareissuilla en ole enää tarvinnut kävelykeppiä ollenkaan! Jatkuva ontuminen on poissa. On sitä vielä, mutta hyvinä hetkinä pystyy kävelemään paljon normaalimmin.
Ja kirsikkana kakun päällä: Mä olen pystynyt palaamaan agilityn pariin koiran kanssa. En pysty juoksemaan lähimainkaan lujaa, ja hyvänäkin päivänä se ottaa aimo annoksen kipulääkettä kyetä harrastamaan (huonona ihan järjettömän määrän), ja pari päivää menee siltikin toipuessa, mutta mä piru vie pystyn siihen!
Edelleen joutuu aika paljon tasapainoilemaan sen välillä mitä haluaa tehdä, ja mitä kroppa oikeasti kestää. Edellinen puolentoista viikon hengenahdistus-ylirasitus oli hyvä muistutus siitä, että liikaa ei kannata eikä voi tehdä. Ensioire liikarasituksesta on koomailu. Kun ei tahdo pysyä päivisin ollenkaan hereillä, on aika himmata tahtia. Sopivalla rasituksella pysyy nykyään melko hyvin koko päivän hereillä (edistysaskel sekin!), tai tarvitsee korkeintaan pienet päiväunet.
En tiedä mitä sitten tapahtuu, kun antibiootti loppuu (monella oireet palaavat). Onneksi on vielä infektiolääkärin aika tulossa. En tiedä mitä tässä uskaltaa tulevalta toivoa, mutta on kiva välillä roikkua elämänsyrjässä kiinni. :)
