Tänään oli pakkorako osallistua työkkärin uravalmennusten infotilaisuuteen. Jos ei osallistu, ei tule rahaa. Ihan reiluahan se on, ei siinä mitään. Pitää tehdä jotakin sen eteen, että saa kelasta "ilmaista rahaa". Mutta kun se ei ollut reilua mulle. Mun on ihan täysin tyhjänpäiväistä ja sen vähäisen energian haaskausta osallistua mihinkään uravalmennuksiin. Jos olisin terve, niin mä kyllä osaisin työllistää itseni, kouluttautua, tai hankkiutua johonkin työkokeiluun jota kautta pääsee töihin. Näin tein aiemmin kun työttömyys iski. Joskin silloin olin terve.
Sairasloman hakuhan se tässä lopulta on edessä, ei siitä mihinkään pääse. Toivon että uusi omalääkäri on sen verran fiksua laatua, että se osaa ottaa mun tilanteesta ja sairauksista kopin. Aiemmin mulla ei oikein ole ollut ketään lääkäriä, jolla olisi kokonaistilanne hallussa ja jolla on edes edellytykset tehdä pidempää sairaslomaa varten B-lausuntoja. Siksi en ole aiemmin jäänyt sairaslomalle, vaikka se olisi se oikea polku ollutkin.
Lisäksi on kelasta niin uskomattomia tarinoita (siis ihan jo tuttavapiirissäkin eikä pelkkiä urbaanilegendoja) joissa yksi tai useampi erikoislääkäri ehdottomasti kieltää työnteon suuren halvaantumisriskin takia, mutta kela päättää ihmisen olevan työkykyinen. Näkemättä koko ihmistä. Kelan touhussa ei ole mitään järkeä eikä oikeudenmukaisuutta, joten ei kertakaikkiaan ole ollut voimavaroja lähteä taistelemaan niin hullua laitosta vastaan.
Tänään siis istuin reilun tunnin verran infotilaisuudessa, jonka jälkeen olen ollut eilisen TYKSin reissun edesauttamana niin väsynyt ja kipeä, ettei ole muuta vaihtoehtoa kun lepäillä sohvalla. Tai nyt läppäri sylissä vuodattaa harmitusta. Mua siis suomeksi sanottuna vitutti tuo infotilaisuus ihan kohtuuttoman paljon. Kuten sanoin, se ei tuntunut reilulta, olkoonkin että ymmärrän olevani ihan väärässä paikassa työttömänä. Istuin siellä kuuntelemassa mitä kaikkea hienoa uravalmennuksessa voidaan tehdä, että ihminen työllistyisi. Tunsin olevani taas kerran huono ihminen, ja lähes pillahdin itkuun kun tajusin miten paljon kaipaan sitä normaaliuden tunnetta. Kun herää aamulla, menee töihin ja tuntee kuuluvansa jonnekin. Olevansa osa jotakin ja tekevänsä kenties jotakin merkityksellistä. Ei ehkä merkityksellistä maailmankaikkeudelle, mutta jotakin oleellisen hyödyllistä potilaana olevalle eläimelle. Kaipaan sitä, kun elämässä on tietty rytmi, tulevaisuus on edes muutaman kuukauden eteenpäin jokseenkin turvattua ja rahaa tulee kerran kuussa.
Haluaisin käydä klinikkaeläinhoitajan kouluni loppuun ja työllistyä unelma-ammattiini. Tai jos edes tervehtyisi sen verran, että voisi jotakin lyhyttä päivää yrittää tehdä työkokeilua tutulla eläinlääkäriasemalla. Tai voisin olla jonkin eläinruokafirman tai vastaavan tuote-esittelijä, sillä esitelmien pito ja ihmisille puhuminen on mulle luontaista ja jossain määrin helppoa. Jos siis jaksaisin. Ja pystyisin ajamaan päivästä toiseen pitkiäkin matkoja autolla. Tai jos pysyisin edes viitenä päivänä viikossa kokonaisen päivän hereillä ilman lamaannuttavaa uupumusta. Tänään mua vitutti eniten se, että kaikki nämä asiat tulivat mun mieleen ja mun on niitä nyt pakko analysoida, ennenkuin voin taas tunkea haaveeni jonnekkin mielen takanurkkaan ja unohtaa sinne joksikin aikaa. Mielummin vähän pidemmäksikin aikaa. Joka kerta kun haaveilen siitä mitä haluaisin tehdä, olen ainoastaan valtavan pettynyt. Pettynyt itseeni ja kroppaani, joka on minut pettänyt.
Kipuryhmään jäi menemättä, koira on treenaamatta ja ruokavalio koostuu kaikesta mikä ei vaadi varsinaisesti valmistamista, koska ei vaan jaksa. Gabrionin aloitus aiheuttaa melkoista väsymystä ja jonkin verran pahoinvointia, ja puolestaan Lyrican poisjättäminen palelutuskankylmänhiki-kohtauksia. Ja kun kipuun vaikuttavia lääkkeitä tulee ja menee, niin tämä välivaihe kun edellinen lääke on jäänyt pois ja uudessa ei ole vielä annos kohdillaan, aiheuttaa kipujen pahenemista.
Tänään taas pissatulehdusolot ovat olleet pahimpia. Jos on ikinä ollut kovassa pissatulehduksessa, niin tietää mitä polttelua se on. Lisäksi tuntuu kuin olisi ihan hilkulla tulla kuset housuun ja kaikki liikkuminen - tärähtelystä puhumattakaan - tekee tosi kipeää. Mutta koska se ei ole pissatulehdusta, vaan endometrioosia, niin lisäksi kipu säteilee alaselkään, nivusiin ja reisiin.
Välillä en ole ihan varma onko mikrossa lämmitettävän kaurapussin tarkoitus auttaa siksi, että lämpö olisi mukavaa, vai siksi, että tulee pidettyä sitä pussia pitkin päivää ja tosi kuumana, niin kun on alavatsa tai -selkä kärvähtänyt iloisen punaiseksi, niin huomio kivusta jakaantuu edes osittain muualle.
Tänään siis jäi taas paljon välistä. Mulla on paha tapa alkaa siinä kohti (tahattomasti) oikein harmittelemaan, että mitä kaikkea mun pitikään tehdä, mistä jäin nyt paitsi ja mitä kaikkea muuta kivaa tulee mieleen mitä olisi voinut tehdä, jos pystyisi. Onneksi olen jo vähän oppinut siinä kohti tietoisesti katkaisemaan ajatusketjua josta ei ole mitään hyötyä. Harmittaa toki silti, mutta se "Jos olisin pystynyt..." jossittelu ei silti auta. Mun korvaan kuulosti joskus ihan mahdotomalta pystyä muokkaamaan omaa ajatelumalliaan tilanteissa, joissa ihan väkisin meinaa masentua ja angsti valtaa mielen. Kun jos sellainen nyt muka auttaisi, niin kaikkihan sitä tekisivät. Mutta ei se niin mene. Jos se olisi helppoa, niin sitten sitä tekisivät kaikki. Positiivisen ajattelun opetteleminen vei useamman vuoden ja vaati itselleen rehellisenä olemista ja oman pienuuden hyväksymistä.
Tunteilleen ei voi mitään. Niitä tulee ja menee, eikä niitä pysty estämään. Tärkeintä onkin, mitä tekee siinä tilanteessa, kun tekisi mieli vetää peitto korviin ja alkaa talviunille. Ei sillä, joskus paras ratkaisu onkin vetää peitto korviin ja potea se päivä mitä ikinä onkaan podettavana. Jossain kohti kuitenkin kannattaa esittää itselleen kysymyksiä: "Miten minun elämäni muuttu paremmaksi, jos jään sängyn pohjalle surkuttelemaan?". "Mitä hyvää elämässäni on vielä jäljellä?". Joskus tuntuu, että pitää lähteä pienistä rakennuspalikoista asti liikkeelle. Että minulla on koti jossa on lämmintä. Ja jääkaapissa on edes jotain ruokaa.
Huomasin tuossa blogiani taaksepäin selatessa, että viimeaikoina tekstit alkavat teemalla "Valvon tässä yksin keskellä yötä, ja tulipa mieleen että...". Mutta niinhän se on. Yön pimeät tunnit ovat useimmiten riipaisevan yksinäisiä. Päivällä voi yrittää huomiota kiinnittää televisioon, käsitöihin, koiran kanssa harrastamiseen, tai mitä nyt ikinä keksiikään tehdä. Kipu ei välttämättä yöllä ole sen pahempi kuin päivällä, mutta kun kaikki ärsykkeet poistuvat ja jäljellä on pimeys ja hiljaisuus, niin sitä väkisinkin huomaa kaiken mitä kropalla on sanottavana. Halusi tai ei. Yleensä silloin on parempi nousta ylös ja yrittää tehdä jotakin. Yöllä toki ei kovin kummoista mellakkaa pysty kotona pitämään, mutta blogin kirjoittaminen on riittäävän hiljaista toimintaa.
Viime yönä alavatsaan sattui. Kuin joku olisi työntänyt yhä uudestaan sukkapuikon lantion lävitse. Makasin kyljelläni, enkä uskaltanut rennosti edes hengittää. Olisi ollut parempi siirtyä vaikka makaamaan sohvalle, ja yrittää harhauttaa ajatuksia johonkin typerään tv-sarjaan. Ei sieltä ikinä yöllä mitään järkevää tule, mutta voisipa sitten edes äimistellä mistä kaikesta telkkariohjelmia oikein tehdään. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanut. Kipu ja väsymys taistelivat jonkin aikaa, kunnes jossain kohti yötä uni on voittanut.
Aamulla odotin kipupolin lääkärin soittavan. Olin jo päättänyt, etten millään enää jaksaisi lääkkeiden kanssa puljaamista. Kerroin nykyisen lääkekokeilun haitoista. Lääkäri oli samaa mieltä, ettei ole mitenkäänpäin mielekästä jatkaa nykyisellä lääkkeellä. Vaihtoehdot olivat palata alkuperäiseen lääkitykseen ja pärjäillä niillä, tai kokeilla vielä yhtä uutta lääkettä. Hetken päästä huomasin lupautuvani taas yhteen lääkekokeiluun, vaikka olin alunperin tahtonut toisin. Kai se on kuitenkin joku taisteluhalu, joka haluaa vielä yrittää. Josko vielä kuitenkin löytyisi se keino, joka helpottaa oloa. Kaikki muu tuntuisi luovuttamiselta, enkä taida ihan vielä olla valmis luovuttamaan.
Ja mikäs siinä olisi kokeillessa, ja vaikka todetessa ettei auttanutkaan kipuun. Mutta siinä kohti kun edellinen lääke ajetaan alas ja saat vieroitusoireita ja seuraavassa aloitetaan annoksia nostamaan ja saat aloitusoireita/sivuvaikutuksia, niin pitää vähän tutkia kalenteria, että mitä sitä onkaan kuvitellut tekevänsä ja missä. Ensimmäisenä täällä keskellä metsää asuessa huolettaa kykeneekö ajamaan autolla. Täällä on melkoisen eristyksissä jos ei uskalla rattiin lähteä. Pitikö mennä kaverin luo? Oliko joku lääkäriaika? Kivunhallintaryhmä? Apteekkireissut? Josta tulikin mieleen, kun juuri tulin apteekista, että mihin mä ollenkaan joutuisin näiden mun ruhtinaallisten kelan rahojen kanssa, jos mun ei tarttis kantaa niitä kaikkia apteekkiin? Nyt näyttää uhkaavasti siltä, että seuraava satsi kun pitäisi ostaa parin viikon kuluttua, pitää muutamaan otteeseen pohtia mistä ihmeestä niihin tempaisee rahat. Mutta mä päätin etten stressaa sitä vielä. Murehditaan sitten kun sen hetki tulee.
