Prkl mä mitään otsikkoa tähän keksi

Mä olen joskus miettinyt, kun olen lukenut vuosien aikana joitakin sellaisia kirjoituksia, joissa joku kertoo miten hänellä on kuolemansairas ystävä. Tämä kirjoittaja ylistää ystäväänsä, että vaikka hän on kuolemansairas ja kivuissaan, niin hän on positiivisin ihminen jonka tuntee, eikä tämä ystävä ikinä valita mistään. Mietin tätä joskus itsekin, kun tapasin koirajuttujen kautta nuoren parantumattoman syöpää sairastavan ihmisen, ja hän todellakaan ei sanallakaan valittanut mistään, vaikka päällepäinkin jo näki, että vaikeaa on. Hän ei tosin ollut minulle sellainen luottoystävä, jolle purnataan hyvät ja pahat, vaan pari kertaa tapasimme koirajuttujen merkeissä. Ehkei sitä sen verran vieraammille tule sitten valitettua. Häneltä joku kysyi, että miten tuollaisen asian kanssa pystyy elämään, että tietää kuolevansa, niin hän vain totesi, että "Sellaista se on, eikä sille mitään voi.".

Mä olen kyllä kaukana noista kirjoitusten maailman positiivisimmasta ihmisestä. Varsinkin juuri nyt, kun olisin halunnut todella väsyneenä nukkua, mutta kipu pakotti minut ylös, kun mikään asento ei ollut hyvä vaan koko kroppaa särkee. Ei se jos joskus, muttakun monta yötä peräkkäin. Ja nyt, juuri tällä hetkellä, mun todellakin tekee mieli valittaa.

Kaiken lisäksi suivaannuin Kelan toimintaan, mutta sen puljun toimintaan suivaantuminen ei tänä päivänä toki ole mikään ihme. Kela katsoo, että olen kykenevä tekemään työtä, joka minun tapauksessa tarkoittaa hevosenhoitajan työtä. Iso liuta tuttavia ja ystäviä jotka sillä alalla työskentelevät, olivat sitten askelmittarilla mittailleet paljonko päivässä kertyy askelia. Keskiarvo meni päälle 20 000 askeleen, kun vaihtelua löytyi 15 000 ja 30 000 väliltä. Ja se pelkkä kävely sinänsä on hevosenhoitajan työn keveimpiä puolia. Paitsi toki silloin kun pitää kahlata mudassa tai metrin hangessa. Mutta mä en pystyisi mitenkään päin tässä terveystilanteessa kävelemään edes tuota 15 000 askelta, vaikka saisin tallustaa sen hyvillä lenkkareilla tasaisella tiellä ja olisi koko päivä aikaa. Puhumattakaan kun sen tekee painavilla turvakengillä ja kantaa samalla vesisankoa, heinäpaalia, rehusäkkiä tai lykkää täysinäisiä kottikärryjä. Ja ne kottikärryt eivät muuten ole mitään rautian pieniä peruskottareita, vaan volyymiä löytyy...

Elämä ikkunan takana

Aurinko paistaa ja elämä on tuolla pihalla. Ihan tuossa ikkunan takana, kesäisellä nurmikolla paljaiden varpaiden alla. Keskiyön valoisassa huumaavan tuoksuisessa usvassa. Sitä kesää aina odottaa kuin kuuta nousevaa, että sitten minä sitä, tätä ja tuota teen kun talvella ei pysty. Ja tuolla se kesä nyt sitten on. Odottaa ottajaansa. Täällä minä istun sisällä ja katson sitä vierestä. Katson kuin ulkopuolelta omaa elämääni, joka jäi laiturille kyyhöttämään kun juna meni jo.

Tältä siis tänään on tuntunut. Antibiootin lopettamisesta on aika tasan 3 viikkoa. Koettuna on jonkunsortin suolistotulehdus ja nivelkipujen raju voimistuminen. Tänään on ehdottomasti hankalin päivä, mitä tähän 3 viikkoon on mahtunut. Tekee mieli huutaa ja riehua (paitsi ettei pysty). Tämä on epäreilua. Heräsin viime yönä klo 3, enkä saanut enää nukuttua kun sormien kaikki nivelet ja ranteet huusivat hoosiannaa. Uitin niitä kylmän veden alla helpotuksen toivossa. Kädet olivat tönköt, selkärankaa on särkenyt aika mojovasti ja koko kroppa on ihan tiltissä.

Mulla on tuolla purkillinen antibioottia, ja reseptillä vielä vaikka kuinka monta lisää lähinnä loppukesää/syksyä varten. Mutta mä ymmärrän miksi siitä olis hyvä pystyä nyt pitämään taukoa - niin pitkään kuin suinkin - vaikka vointi sitten on mitä on. Ja sillä mä jaksan aina vielä yhden päivän kun mä tiedän, että mulla on se mahdollisuus, että sitten kun en enää kestä, niin sitten mä vaan aloitan antibiootin uudelleen. Tauko myös ylläpitää antibiootin tehoa. Ainakin jos se tauko on riittävän pitkä. Jos siis syön sitä kokoajan, voi olla että sen teho ajan saatossa heikkenee. Ja mitä sen jälkeen? Niinpä.

Mutta mitäs sitten jos mä päästän vointini nyt parin-kolmen kuukauden aikana tosi huonoksi ja antibiootti ei sitten enää syystä tai toisesta tehoakaan uudelleen kunnolla? Missä menee se raja minne asti mun on järkevää kituuttaa ja rääkätä itseäni? Toisaalta suo siellä ja vetelä täällä: Pitkässä käytössä voi myös teho loppua ja se on sitten aika lailla siinä joka tapauksessa.

Ja ettei mene liian ankeaksi, niin pakollinen fingerpori:

Vähemmän kipua = enemmän stressiä

Mua on rassannut viimepäivinä ärsyttävän levoton ja hieman ahdistunutkin olo. Olen ollut kärttyinen ja kiukkuinen, eikä se ole mun tapaista edes kipeänä. Nyt menee hermo kaikkeen ja kaikkiin, enkä mä tahdo päästä selville mikä ja miksi mua riivaa, vaikka yleensä olen aika hyvä itseäni tulkitsemaan. Mä en sitten monen päivän jahkaamisen jälkeen kertakaikkiaan keksi perimmäiseksi syyksi muutakuin sairausloman ja tämän odottelun hyväksyykö Kela sitä vai ei. Tai ei sekään ole se perimmäinen syy, vaan ylipäätään sellainen epävarmuus stressaa.

Mä olen yrittänyt miettiä järjellä, että tätä on aivan helvetin turha stressata tippaakaan, kun hakemukset on laitettu niin tällä hetkellä en pysty asian eteen tekemään yhtikäs mitään. Ja vaikka asiaa en päivittäin murehdi ja mieti, niin ilmeisesti se jossain tuolla takaraivossa on. Lisäksi siellä välillä pyörii pelko siitä, että miten mun kroppa suhtautuu antibiootin pois jättämiseen. (Joka siis tapahtui muutama päivä sitten). Mutta sillekään asialle en voi nyt mitään. Ja varsinkaan etukäteen murehtiminen ei auta, joskin se on aika luonnollista kun ensimmäinen yritys puski oireita pahemmiksi.

Tänään tajusin mistä tässä kiikastaa. Heräsin aamulla helvetilliseen repivään tunteeseen alavatsalla ja oikeastaan koko lantiossa. Kuin joku olisi moottorisahalla silpunnut kohtua ja sen muita sisuskalukavereita jauhelihaksi. Koko päivä onkin sitten mennyt aika latteissa fiiliksissa ahkerasti sohvanpohjaa kuluttaen. Päiväunilta herätessä särki lisäksi lonkat niin, etten tiennyt mitenpäin pystyisin olemaan. Mutta tänään mä en ole ollut kärttyinen sen enempää kuin stressaantunutkaan. Mulla vaan on ollut ilmeisesti liian vähän kipuja aiemmin tällä viikolla. (Ta-daa! Ei yhtään Oxynormia maanantain jälkeen!) Tänään kun kivut iskivät kovemmin ei ole jäänyt aikaa, saati energiaa, edes alitajuisesti murehtia yhtään mitään. Sitä on vain maannut sohvalla ja toivonut että jää henkiin, tai että edes kuolee kauheasti kitumatta.

Ei uskoisi, mutta jotain hyötyä siis kivustakin... Säästyn ehkä stressin aiheuttamalta vatsahaavalta.