Eilen oli mahdollisuus käydä vähän treenailemassa agilityä pennun kanssa, ja tietäähän sen miten siinä käy: Sitä innostuu toisinaan vähän liikaa, ja kuten arvata saattaa ei eilinen ollut poikkeus. Tuli kirmailtua pieniä radanpätkiä sen minkä jäykillä ja valmiiksi hitusen kipeillä kintuillani pääsin, ja jo lopputreeneistä tunsin että taisipa nyt tulla tehtyä vähän liikaa. Onneksi ei tarvinnut itse ajaa autolla!
Vaan mitään en kadu! En, vaikka myöhemmin samana päivänä vaati 200 mg Tramalia päästä kivusta eroon, ja pää oli lääkkeestä niin pehmeä että piti pötkötellä sohvalla loppuilta. Yöllä ei sitten Tramalin takia tullut uni ja kivutkin pääsivät jo siinäkohtaa päälle. Vaan vieläkään ei kaduta!
Koiraharrastus on mulle se The Juttu. Kovat kivut on asia erikseen, mutta pienemmät kolotukset siinä koiran kanssa puuhatessa unohtuu. Ja mikä tärkeintä: Sitä tuntee hetken olevansa jollakin tapaa normaali. Tai paremminkin unohtaa olevansa sairas. Monesti - kuten eilenkin - nuo hetket sitten jollakin volyymillä kostautuvat, mutta se on sen pääkopan tuuletuksen ja nollauksen arvoista. Jos valkkaan toko- tai rally-tokotreenit, niin niissä tahti on toki iisimpi ja rauhallinen puuhastelu ei ota niin voimille. Mutta minkäs teet kun tuo agility on mulle itselleni se mieluisin laji ja koiratkin siitä kovasti tykkäävät. Joskus on sitten vaan vähän pyrähdeltävä ja kärsittävä seuraukset.
Agility toimii myös hyvänä motivaattorina ja tavoitteena: Haluan tulla niin terveeksi, että pystyn kokolailla täysipainoisesti harrastamaan!
Se on kovin helppo jäädä kiinni johonkin ajatukseen, kun sellaisen kerran mieleensä päästää. Niinkuin vaikka tuota pään magneettikuvaa ja tuloksia odotellessa olin lähes varma, että "No niin, se MS-tauti se nyt sitten on kun lääkäritkin sitä epäilevät!". Sitten on toki niitäkin ihmisiä jotka eivät vielä tuloksien jälkeenkään päästä irti siitä päähänpinttymästä, mutta mä olen nyt ainakin toistaiseksi hylännyt sen diagnoosin. Vaikka asioita tässä penkoessa on tosiasia sekin, että joskus muutokset näkyvät viiveellä oireiden alkamisesta (siis muissakin sairauksissa kuin MS-taudissa) ja joka asiassa testit eivät vaan ole aukottoman luotettavia syystä tai toisesta.
Mä olen nyt kuitenkin päästänyt mieleeni seuraavan asian. Sain nimittäin tulokset niistä 17 putkellisesta verta. Pääosin kaikki oli ok, mutta mun huomion kiinnitti B12-vitamiini ja folaatti. Lääkärin kanssa en tuloksista ole vielä päässyt puhumaan ja viitteissä nuo ovat, mutta... Elukkapuolella näiden asioiden kanssa tekemisissä olleena mulle on jäänyt sellainen käsitys, että noiden arvojen olisi suotavaa olla mielummin viitteen yläpäässä. Mulla varsinkin folaatti laahaa siellä just ja just viitteen alarajalla, eikä se B12 ole mun mielestä kovin kummoinen sekään.
En voi olla ajattelematta, että voisiko kaikkien näiden vuosien kärsimyksen jälkeen syy olla jossakin pirun vitamiineissa!?! Toisaalta olen innoissani jos olisi kyse niin yksinkertaisesta asiasta - sehän olisi mahtavan hyvä uutinen. Jos lääkäri vain suostuisi määräämään edes kokeellisesti kunnon pistoshoidot B12-vitamiinia ja reseptillä saatavaa vahvaa folaattia (itsehoitotuotteet kun ei aina riitä korjaamaan puutoksia, saati jos B12 ei syystä tai toisesta rs-kanavan kautta imeydy kunnolla), niin miten mahtavaa olisi jos tämä kaikki olisi hoidettavissa yksinkertaisella ja niinkin halvalla konstilla! Huonot uutiset sen sijaan ovat, että jos puutos on kestänyt riittävän kauan, niin kaikki neurologiset oireet eivät välttämättä enää kojaannu.
Nyt ei kuitenkaan auta taas muuta kuin malttaa mielensä ja odottaa sitä hermoratatutkimusta ja lääkärin soittoaikaa. Sillävälin kevät etenee ja mulla olis mieletön hinku vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä kunnon lenkille! Sen sijaan viimeaikoina lihasoireet ovat pahentuneet ja jalat ovat entistä jäykemmät vaikka olen yrittänyt liikkua sen mitä pystyn ulkoilun, vesijuoksun ja pihan kuopsuttelun merkessä.
Joskus tuntuu, etten mä enää edes muista millaista on viettää normaalia elämää. Tehdä mitä haluaa, sen sijaan että tekee mitä pystyy. Jos pystyy. Taas meni viikonloppu kivuissa sängynpohjalla maatessa, tai vaihtoehtoisesti kipua lääkkeillä turruttaessa. Siinä sitten kyllä turtuu samalla pää ja se toimintakykykin, eikä alkava viikko valitettavasti näytä näin maanantaiaamuna yhtään sen valoisammalta.
Äiti-tytär -laatuaikaa
Perjantaina kaivoin oikein hameen päälleni, pistin vähän meikkiä ja suuntasin äidin luokse yökylään. Käytiin ensin shoppailemassa ja tunsin oloni ihan tyttömäiseksi kun nuuskittiin erilaisia hajuvesiä ja valkattiin sopivaa huulipunaa illan rientoihin. Luvassa oli oikein viimeisen päälle äiti-tytär laatuaikaa Jarkko Aholan My Way -konsertissa. Kaiken kruunasi konsertin viimeinen biisi, joka oli "What a wonderful world"! Mulle oikein sellainen voimabiisi, ja kuten blogin nimestäkin näkee, niin aika tärkeä juttu mulle.
Endometrioosi
Olisi kiva kerrankin kirjoittaa vain mukavia juttuja. Tuntuu että mä aina valitan, mutta mulla on mielen päällä neurologistyyppisten oireiden lisäksi toinenkin murhe. Mun endometrioosi on alkanut taas oireilla. Kivut eivät vielä ole niin pahoja kui ne olivat ennen leikkausta, eivätkä ne vielä ole päivittäisiä. Leikkauksesta on vasta vuosi, ja jos jo nyt oireita alkaa palailemaan, niin en kovin optimistinen olisi sen suhteen että ne yhtäkkiä itsellään loppuisivat.
Jos et halua lukea ällöttävistä oireista, niin jätä lukeminen tähän. Aion niistä kuitenkin kirjoittaa, jos joku muu sattuisi tätä lukemaan, ja havahtumaan että tällaiset oireet voivat johtua endometrioosista.
Alavatsakipu nyt on aika yleinen ja tuttu juttu. Joskin muthan on pumpattu niin täyteen valikoima sopivia hormoneja, ettei mulle tule ollenkaan menkkoja. Kipua on silti, ja tilannehan oli sama jo ennen leikkausta. Vuodot saatiin pois, mutta kivut olivat silti päivittäisiä - ja kovia! Nyt niitä on vielä harvakseltaan, mutta osa kivusta on tärinäkipua ja se tulee yleensä autolla ajaessa. Täällä maalla kun tiet ovat toisinaan hieman töyssyisiä.
Mutta sitten se, mitä kutsun kauniisti "kusioloksi". Eli ihan niinkuin olisi pissatulehdus - paitsi ettei oikeasti ole. Mutta ne, kenellä se on ollut, tietää kyllä etä siinä olossa ei ole kehumista. Sattuu ja tuntuu että ettei voi liikkua ettei tule kusi housuun. Vessassa saa rampata pissalla puolen tunnin välein ja rakko/alavatsa kipuilee ja lähes kirvelee. Vaikkei olisi kusiolo tai mitään kipuakaan, niin rakko sitten kuitenkin tyhjenee huonosti. Viimeyönäkin istuin pissalla vaikka kuinka kauan, että sain tiristeltyä kaiken ulos.
Laparoskopiassa nämä rakko-oireet sitten saivat selityksen, sillä rakon pinnalta löytyi endometrioosipesäke. Tulee vaan mieleen, että onko se uusinut sinne. Muutkin kipupaikat on aika samoja kuin viime kierroksella. Onneksi on kotrolliaika naisten polille jo ensi kuussa.
Niin hullunkurista kuin se onkin, joskus niinä huonoimpina päivinä ymmärtää miten onnekas sitä loppujenlopuksi onkaan. Ei toki aina, eikä valitettavasti edes yleensä. Useimmiten tuntuu juurikin siltä, että "jos se ei tapa, se todellakin vituttaa". Siksi sanoinkin: joskus.
Voisin valittaa koko päivän...
Eilen olin haaveillut siitä, että jos heti aamusta lähtisin lenkille, niin kerrankin ehtisin ennen kipuja. Enköhän sitten tietenkin herännyt heti aamusta kipuihin. Siitähän se päivä lähti heti käyntiin valittaen joka asiasta - jos ei muuten, niin vähintäänkin oman pään sisällä. Eikä sillä etteikö siihen olisi aihettakin ja pakkohan se paha olo on rypeä ja käsitelläkin. Silti joskus tympii itseäänkin se ainainen valittaminen.
Päätin jättää siinä kohtaa lenkin suosiolla välistä, ja yrittää saada hoidettua asioita naapurikylällä. Se olisi kuitenkin pienempi voimanponnistus ajella vähän autolla kuin lenkkeillä yhtään minnekään. Matkalla alkoi sitten vielä tuikkia alavatsasta endometrioosikiputyyliin ja se oli sitten jo liikaa.
Mua turhautti kivut, oma saamattomuus (tai oikeammin pystymättömyys) ja koko elämän epäreiluus ja meinasin pillahtaa itkuun päästyäni ensimmäiselle parkkipaikalle. Siinä sitten keräilin itseäni ennenkuin kehtasin pistää nokkani ulos autosta ja ihmisten ilmoille.
...mutta onneksi se ei tänään kannattanut!
Muutaman kaupan kautta kurvasin tutulle eläinlääkäriasemalle hakemaan koirille reseptiä punkkikarkoitteeseen. Jäin kahville hetkeksi jutustelemaan, ja kaikki kehuivat kilpaa mun uutta hiustyyliä, jonka olin edellisenä päivänä hankkinut kampaajalla hemmotellakseni itseäni. Eivät tainneet arvatakaan miten sopivaan hetkeen onnistuivat kehuillaan piristämään mun mieltä!
Kotiin päästyä ahdisti edelleen se, etten päässytkään lenkille, ja autoilureissun päälle kivut olivat senkuin yltyneet. Uskalsin vihdoin ottaa kipulääkkeet, sillä enää ei tarvinnut sille päivälle ajella autolla minnekään. Tajusin kaipaavani jotakin muuta tekemistä ja ajateltavaa, joten pyysin ystävää kahville.
Pian taas valkeni miten kullanarvoisia hyvät ystävät ovat. Pari tuntia taas höpöteltiin niitä näitä, eikä ollut enää ollenkaan niin paska fiilis. Edelleen on jalat ja alaselkä tulessa, lenkillekään en sitten päässyt, saati saanut oikein mitään muutakaan järkevää aikaiseksi. Mutta vois mulla silti olla huonomminkin. Ainakin mulla on ihan mahtavia ystäviä!
Ihana laiska päivä! Vaiko eikö sittenkään?
Olin nukkunut pitkään, lueskellut kirjaa ja käynyt kaverin mukana katsomassa hänen ja koiransa agilitytreenejä - kyydinkin sain kotiovelta asti. Kipulääkettäkin tarvitsin vasta alkuillasta ensimmäisen kerran. Kuulostaa aika hyvältä päivältä, semmoiselta mistä kuka tahansa kiireinen ja töitä hulluna raatava maksaisi mansikoita? Ja minä kiittämätön kehtaan vielä valittaa tästä luksuselämästä, jossa voin makoilla sohvalla ja ahmia dekkareita?
Siis jos voin ahmia dekkareita. Näkö nimittäin temppuilee, ja on kausia jolloin näkö on sumea ja pienikin silmien rasitus saa aikaan inhottavaa kipua silmien takana. Eikä kyse ole kuitenkaan silmälasienpuutostaudista, se on poissuljettu. Varsinkaan kun ajoittain, kuten tänään, näen ihan hyvin.
No vieläkö se valittaa? Miksei se mene niinä päivinä ulos tekemään jotain, kun ei kestä lukea? Niin, miksei saman tien vääntäisi veistä vielä syvemmälle sydämeen? Mä puolestani antaisin pienen omaisuuden (Hah, isoa mulla ei olisikaan!), jos pääsisin ulos lenkille. Metsään samoilemaan koirien kanssa. Liikkumaan ilman kipuja! Enkä edes ihan hevillä valittaisi säästä.
Yhtenä päivänä vietin ystävän ja koirien kanssa pihalla parituntisen. Istuttiin kuistilla ja juotiin teetä, katseltiin koirien kirmailua, kyykin kameran kanssa pitkin pihaa ja treenailtiin jotakin pientä agilitytouhua. Aurinkokin paistoi. Mutta sitten jalat alkoi väsyä. Että pitikin olla kykyssä sen kameran kanssa. Kipu alkoi lähes tyhjästä. Kesti pienen ikuisuuden ennenkuin kahden Panacodin vaikutus alkoi yhtään helpottaa ja neljässä tunnissa kipu oli uudelleen päällä yhtä pahana kuin alunperinkin. Hetken vielä sinnittelin, mutta sitten oli pakko ottaa seuraavat kaksi Panacodia ja vetäytyä sohvalta ihan yöunille asti. Aamulla heräsin jonkinsortin krapulaan.
Mulla oli ollut ihana päivä, mutta aika kovan hinnan noista päivistä toisinaan joutuu sitten maksamaan. Seuraava päivä meni edellisen illan jälkimainingeissa enkä pystynyt tekemään oikein mitään. Jalat olivat melko voimattomat, eipä niistä paljon ole silloin iloa.
Epikset jaot
Katselin eräänä päivänä telkkarista ohjelmaa "Hengenvaarallisesti lihava". Siinä oli lähes 300 kiloinen ihminen, joka oli kerryttänyt painonsa yksinomaan syömällä, ja sitten valitti itku kurkussa kun ei pysty käymään ulkona tai tekemään asioita joita haluaisi tai kun on painosta aiheutuneita kipuja. Ennenkuin joku vetää herneet nenään, niin mä tiedän kyllä ettei asiat ole aina tässäkään ihan yksiselitteisiä ja mustavalkoisia, ja että on mm. sairauksia jotka lihottavat (joskin tuskin sentään 300 kiloiseksi...) vaikka tekisit mitä. Riippuvuus se on ruokariippuvuuskin, eikä millään tavalla helppo asia. Lisäksi ohjelman ihminen ei pystynyt itse käymään kaupassa saati jääkaapilla, joten tarvitsihan se siihen toisen ihmisen mahdollistamaan tämän kaiken. Jokuhan niitä hampurilaisaterioita tälle ihmiselle kantoi, mutta se on jo toinen juttu se.
Mutta silti. Mua suututti. Raivostutti! Ohjelman ihminen oli itse aiheuttanut itselleen tilan, jossa liikuntakyky oli olematon, eikä pysty tekemään asioita joita haluaisi. Kuulostaapa tutulta. Paitsi mä en ole aiheuttanut tätä itselleni. Mä en ole valinnut tätä. Enkä kyllä mitenkään ansainnutkaan. Miten epäreilua!
Silti osa minusta pystyy samaistumaan tuohon ihmiseen. Siihen syömisen kierteeseen. Minähän olen melkoinen tunnesyöppö. Olen mielestäni ansainnut ruokaa ja herkkuja milloin mistäkin. Kun on epäreilua. Kun on stressiä. Tai jonkunlaiseksi palkinnoksi kun on tapahtunut jotakin ihanaa. Ja varsinkin kun ei ole muuta tekemistä. Varsinkin niinä päivinä, saati viikkoina, kun ei paljon muuhun pysty kuin kivuissaan makaamaan sohvalla, on ainoa ilo hyvä ruoka.
Mutta jos pitäisi valita suklaapatukan ja ihanan metsälenkin välillä, niin mä lähtisin kyllä riemusta kiljuen sinne lenkille. Eikä mulla todellakaan ole mitään sädekehää pään päällä, tai että olisin muutenkaan mikään armoton terveysintoilijakuntoilija. Ilmeisesti jopa mun suklaanhimoisessa päässä asiat ovat saaneet uuden arvojärjestyksen. Vaikka eipä yhdellä suklaapatukalla olisi suurtakaan merkitystä, jos voisi olla aktiivisuustasoltaan edes hieman amebaa ylempänä.
