Heipat haaveammatille!

KELA hylkäsi sairaspäivärahahakemuksen. Viis siitä, että erikoislääkärin B-lausunto oli syyskuun loppuun saakka. Tutkimukset on kesken, mm. koko vartalon MRI-tutkimusta odotellaan, mutta mitä siitä. Ihan tulikin jo tosi terve olo, koska KELA päätti että olen täysin työkykyinen. Mitä siitä, että jo tarvittaessa kipuihin käytetty kolmiolääkitys on sellainen, ettei taida olla edes kovin lainmukaista pilleripäissään ajella autolla, jotta pääsisi sinne opinahjoon. Ja pelkkä puolen tunnin kävely johtaa pahimmillaan siihen, että viimeistään seuraavana aamuna herää sellaiseen oloon, niinkuin olisi joutunut pahemminkin piestyksi.

Ainoa keino saada jonkinlaista toimeentuloa on jättäytyä työttömäksi, joka taas vaatii oppilaitoksesta eroamista. Hei hei vaan haaveammattiin valmistumiselle. Työkkärin täti oli luurin päässä vihaisena, kun KELA ei tajua mun olevan sairastunut opiskelija, eikä työtön, mutta muuta vaihtoehtoa ei kuulemma ole. Niimpä olen tänään jättänyt eroanomuksen oppilaitokseen. Tai oikeastaan ero tulee voimaan jo kesäkuun alusta alkaen, sillä sieltä astihan kuvittelin olevani sairaslomalla.

Ja tokihan ensin pitää hakea liitosta sinne jäänyt 2 päivää sitä työttömyysturvaa, jotta vaadittava 500 päivää tulee täyteen, ja tämän jälkeen sitten ihmetellään lappusotaa asian tiimoilta KELAan.

Kirsikkana kakun päälle selvisi, ettei koiruuden jalka ole luutunut alkuunkaan, kyynärnivelessä on irtopala ja vaihtoehtoina on tasan lopetus tai korjausleikkaus(yritys).

Kaveri tuumasi, että "Sua tarvii varmaan vituttaa ihan järjettömän paljon! Miten sä oikein selviät siitä?" No joo, ja tavallaan ei, ja että ei mulla ole oikein muuta vaihtoehtoa. Tottakai mua vituttaa. Mutta toisaalta olen jo niin uupunut, ja kun ei tule muuta kuin takapakkeja toisensa jälkeen, niin siihenkin paskaan tavallaan tottuu. Vaikka periaatteessa en kannata asioiden mielestä pois sulkemista, vaan niiden kohtaamista ja käsittelyä, niin kai se on jokin primitiivinen itsesuojeluvaisto työntää asiat pois mielestä jos taakka on niin suuri ettei sitä kestäisi.

Yritän sulkeutua kuvitteelliseen maailmanlopunkestävään kuplaani, laittaa rahahakemukset vetämään, että sais jotain pennejä jostain edes joskus ja olen ajattelematta oikeastaan mitään tulevaa, koska edessäpäin ei tunnu olevan mitään mitä kannattaisi oikeastaan ajatella tai odottaa. Sairastumiseeni en ole voinut itse vaikuttaa, joten on oikeastaan turha surra ja murehtia sen aiheuttamia ongelmia. Ei sillä että asian suhteen olisin mitenkään hyvillä mielin. Nyt ei kuitenkaan auta muu, kuin yrittää selviytyä jotenkin räpiköiden.