Takana viikko antibioottia

Multa on toivottu kuulumisia, että miten menee nyt kun antibioottihoito on aloitettu. Ihmeitä ei varmaan kannata kovin nopeasti olettaa, kun kuitenkin kyseessä on kroonistunut infektio, ja vielä siitä aiheutunut neurologinen sairaus. Jotain kerrottavaa kuitenkin jo on. Äkkiseltään tulee mieleen kolme asiaa.

1) Vatsa ei ole vuosiin voinut näin hyvin. Oikeasti. Ketään ei varmaan kiinnosta kovin tarkat kuvailut aiheesta, mutta sanotaan nyt kauniisti, että varsinaista juhlakakkaa pukkaa! Vertailuksi sen verran, että ennen oli vähintään kerran päivässä vatsa löysällä ja vessassa sai rampata aika monesti päivän aikana... Ja aivan riippumatta siitä mitä suuhunsa tunki. Olen mä näitä vähähiilarisia ja autoimmuunipaleoita ja vaikka mitä kokeillut ennenkin - ilman mitään vaikutusta suuntaan tai toiseen.

2) "Käsikuppa", kuten kauniisti kutsun tuota kädessä sitkeästi nököttävää haavaista ihottumaa, osoittaa suuntautumista parempaan päin. Se on joskus ennenkin lähtenyt ab-kuurin aikana paranemaan, mutta edes 2 viikon kuurit (joita on ennen pisimmillään ollut) eivät ole olleet riittävän pitkiä että se ehtisi kokonaan parantua. Ähäkutti, vielä 6kk jäljellä!

3) Mä en osaa noudattaa liikuntaohjelmaa. Tai siis liikkumattomuusmääräystä. Yhtenä päivänä ulkoilin koiran kanssa puoli tuntia sänkkärillä ja koomasin sen jälkeen muutaman tunnin. Tänään tein tontin viereiseen metsään koirille verijäljet, ja se tarkoittaa jälkien teon ja kummankin koiran kanssa jäljen ajamisen kanssa kävelyä helposti kilometrin luokkaa. Tästä nyt pitää se 100m kuitenkin kävellä ennenkuin pääsee metsän reunaan + siellä sitten pieni jälki edestakas. Se kertaa kolme, tekee äkkiä sen kilometrin. Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Ai niin, ja kävin kaupassakin. Painava kauppakassi, ja kun ei tuo autolla ajaminenkaan käy tätä nykyä uupumatta. Jos nyt ajattelee se lähtötilanne mitä saisi päivässä urheilla, on 300-500 metriä rauhallista kävelyä vastaavaa aktiviteettia, niin taisin taas kerran ylittää rajan aika reippaasti...

4) Laitetaan nyt neljäskin kohta. Noin muuten menee kuten ennenkin. Kaikesta uupuu, kivut on kovia. Tässä asiaa tutkaillessani on käynyt aika selväksi, että kroonistuneista punkkisairauksista on lähes mahdoton parantua kokonaan, eikä CFS:n ennuste ole yhtään sen parempi. Mutta mitäs sitä muutakaan mahtaa, kuin yrittää sinnitellä. Kyllä tässä on taas kerran positiivisuus ollut koetuksella. Tekis mieli tirvaista jokaista, joka kehoittaa piristymään. Eihän mun vointi siitä muuttunut tokikaan, että sain diagnoosit, mutta nyt se on jotenkin niin totta. Tähän asti pystyi salaa ylläpitämään toivoa, että tähän oliskin jokin helppo ratkaisu. Söisi jonkin pillerin ja parantuisi.

Vaan niinhän se ei mene. Mä haluan surra aikani. Musta saa tuntua pahalta. Mun toimintakyky on olematon, ja ihan realistisesti: Voi se tästä kohentua (ja toivottavasti kohentuukin!), mutta "normaalia" musta tuskin enää koskaan saa.