Sitä vain mietin, että...

Viime yön ja edellisen illan vietin taas normaalikipua kovemmissa tuskissa, ja siinä sitten yön pimeinä tunteina pyöri kaikenlaista päässä. Ensinnäkin kipuryhmä on ollut todella hyvä kokemus. Viimeksi puhuttiin syyllisyydestä. Ei heti ajattelisi mistä kaikesta sitäkin voi kokea. Ensin tunnet syyllisyyttä, että olet siinä jamassa kuin olet. Sitten tulee syyllisyyden tunne siitä, että tuntee syyllisyyttä asiasta jolle ei oikein itse voi mitään. Sitten olet siellä vahvimman kipulääkepurkin äärellä ja joko tunnet syyllisyyttä siitä ihan omatoimisesti kun ajattelet, ettei tällaisten vahvojen lääkkeiden syömisessä ole mitään järkeä. Kun kipu kuitenkin yltyy niin että siihen lääkkeen ottamiseen tulee hyvinkin paljon järkeä, niin tunnet syyllisyyttä koska kipupolilla sanottiin, ettei niitä saisi käyttää kun ovat niin vahvoja.

Niin no, lääkäri ne kuitenkin on määrännyt. Koen kumminkin olevani kohtuullisella järjellä varustettu ihminen, joten enköhän osaa itse arvioida omaa kipuani, ja sitä tarvitseeko kipu sen viimeisen oljenkorren talttuakseen siedettäväksi. Ja silti monesti sinnittelen, koska se syyllisyys.

Toinen ihmettelyn aihe on viimeaikoina liittynyt elämääni koe-eläimenä. Ymmärrän, että osa lääkkeistä sopii yksille, ja toinen osa toisille. Siksi niitä on vain pakko kokeilla. Kun kuitenkaan harvemmin täydelliseen kivuttomuuteen päästään, niin onko tämä kokeilu ja ikävät haittavaikutukset tämän kaiken arvoista? Pari ensimmäistä kokeilua meni aivan mönkään, ja nykyisen kanssa pystyy jotenkuten olemaan, mutta haitat ovat reilusti suuremmat kuin lääkkeen tuoma minimaalinen apu. Huimaa, on paha olo, pää särkee, muisti pätkii ja keskittyminen on todella hankalaa, väsyttää. Hetken vielä odottelen, josko nämä tästä alun jälkeen tasoittuisivat, mutta tällaisena en kyllä tahdo kovin pitkään jatkaa. Olisiko kuitenkin vain helpompi luovuttaa, olla kipuineen ja lakata väkisin yrittämästä? Todeta, että näillä mennään?