Pilvipeite repeilee

Jonkin verran on mediassa tuutattu ulos sitä, miten kipulääkkeistä esim. Panacod ja Tramal on suorastaan saatanasta, ja jo yhdestäkin pilleristä voi jäädä koukkuun. Että sitä ei pitäisi kevein perustein kirjoittaa kenellekään. Siitä olen samaa mieltä: Ei kevein perustein heti alkuunsa kuukausien tarvetta. Mutta mistä sitten lääkäri tunnistaa sen viihdekäyttäjän joka vähän joka lääkäriasemalta hakee reseptejä ja ainoa päämäärä on saada nuppinsa sekaisin, ja milloin sitten vastaanotolla on se oikeasti kivuista kärsivä potilas. Sähköinen reseptijärjestelmä on kyllä siitä hyvä keksintö, että sieltä pitäisi käsittääkseni lääkärien nähdä, mitä milloinkin on potilaalle lääkkeeksi määrätty.

Mulle on tullut ensimmäisitä Tramaleista vähän pöllyinen olo. Samoin silloin, kun sain ensimmäiset Oxynormit. Itse en kuitenkaan ikinä ole kokenut sitä euforiseksi olotilaksi. Lähinnä tuntuu niin kuin olisi kännissä koko ajan, eikä voi mitään järkevää tehdä, saati autoa ajaa. Se olo on sittemmin onneksi poistunut, kun kroppa on tottunut lääkkeeseen.

Luulisi, että siinä kohti, kun lääkitys on kuukausien kokeilujen ja suunnittelun tulos ihan kipupolilta käsin, niin ei tarvitsisi kokea sitä tunnetta, kun sua katsotaan sairaalan päivystyksessä kuin jotain narkkaria, joka on ruinaamassa lisää mömmöjä. Tuossa jokunen aika sitten päädyin kovien endometrioosikipujen kanssa lanssilla sairaalaan, jossa sain Panadolia ja tuhahduksen, että: "Sulla on niin paljon lääkkeitä kotona, ettei me voida sua täällä auttaa, eikä kirjoittaa lisää mitään lääkettä. Sun on nyt paras mennä kotiin.". Ensinnäkin mä en tullut tänne sen takia, että mulle kirjoitettais kotiin mitään mömmöjä, vaan hoidettaisi se akuutein kipu siellä paikan päällä. Ja toiseksi, jäi harvinaisen paska fiilis siitä reissusta. Mitä pitäisi tapahtua, että kipu otetaan tosissaan? 

Jos on vaarallista kirjoittaa ihmisille niitä vahvempia kipulääkkeitä, niin jäin tuossa pari päivää sitten lääkekaapilla notkuessani miettimään, että miten turvallista on jättää se ihminen ratkomaan itse omia kipujaan. Katselin siis lääkekaappini tarjontaa pohtien, että mitä sitä uskaltaisi turvallisesti ottaa, kun kipu oli edelleen sietämätöntä. Lääkäriinhän sitä olisi siinä kohti pitänyt varmaankin lähteä, mutta edellisen sairaalakeikan lääkärin sanat kaikuivat mielessä. "Ei me sua täällä voida auttaa... Sulla on jo niin paljon lääkkeitä kotona...". Ja siinä minä seisoin hengitystä kivusta pidätellen lääkekaapilla ja mietin, että mikähän yhdistelmä olisi turvallisin.

Edellisen pidemmän kipujakson keskellä sain tarjouksen (tai itseasiassa kaksi), että kannabista olisi tarjolla, jos tuntuu ettei mikään muu auta. Houkutti. Houkutti ihan perkeleesti siinä hetkessä. Ei siksi että mulla olisi mitään intressejä saada itseäni sekaisin ja pöllyyn, vaan jotta se kipu loppuisi. Jotta se sietämätön kipu, joka valvottaa yöt ja piinaa päivät, loppuisi edes hetkeksi. Mulla ei kuitenkaan ole mitään käsitystä mitä moinen tekee kaikkien mun peruslääkkeiden kanssa, vai tekeekö mitään. Siinä kuitenkin mietin, että olisiko loppuviimein paljon turvallisempaa, jos voitaisi määrätä riittävän vahvat lääkkeet joiden turvallisuuden lääkäri on punninnut, kun vaihtoehtona on kaikenlaiset itse sovelletut - ei niin turvalliset - epätoivoiset keinot selviytyä sietämättömän kivun kanssa?