"Jos olisin pystynyt..."

Kipuryhmään jäi menemättä, koira on treenaamatta ja ruokavalio koostuu kaikesta mikä ei vaadi varsinaisesti valmistamista, koska ei vaan jaksa. Gabrionin aloitus aiheuttaa melkoista väsymystä ja jonkin verran pahoinvointia, ja puolestaan Lyrican poisjättäminen palelutuskankylmänhiki-kohtauksia. Ja kun kipuun vaikuttavia lääkkeitä tulee ja menee, niin tämä välivaihe kun edellinen lääke on jäänyt pois ja uudessa ei ole vielä annos kohdillaan, aiheuttaa kipujen pahenemista.

Tänään taas pissatulehdusolot ovat olleet pahimpia. Jos on ikinä ollut kovassa pissatulehduksessa, niin tietää mitä polttelua se on. Lisäksi tuntuu kuin olisi ihan hilkulla tulla kuset housuun ja kaikki liikkuminen - tärähtelystä puhumattakaan - tekee tosi kipeää. Mutta koska se ei ole pissatulehdusta, vaan endometrioosia, niin lisäksi kipu säteilee alaselkään, nivusiin ja reisiin.

Välillä en ole ihan varma onko mikrossa lämmitettävän kaurapussin tarkoitus auttaa siksi, että lämpö olisi mukavaa, vai siksi, että tulee pidettyä sitä pussia pitkin päivää ja tosi kuumana, niin kun on alavatsa tai -selkä kärvähtänyt iloisen punaiseksi, niin huomio kivusta jakaantuu edes osittain muualle.

Tänään siis jäi taas paljon välistä. Mulla on paha tapa alkaa siinä kohti (tahattomasti) oikein harmittelemaan, että mitä kaikkea mun pitikään tehdä, mistä jäin nyt paitsi ja mitä kaikkea muuta kivaa tulee mieleen mitä olisi voinut tehdä, jos pystyisi. Onneksi olen jo vähän oppinut siinä kohti tietoisesti katkaisemaan ajatusketjua josta ei ole mitään hyötyä. Harmittaa toki silti, mutta se "Jos olisin pystynyt..." jossittelu ei silti auta. Mun korvaan kuulosti joskus ihan mahdotomalta pystyä muokkaamaan omaa ajatelumalliaan tilanteissa, joissa ihan väkisin meinaa masentua ja angsti valtaa mielen. Kun jos sellainen nyt muka auttaisi, niin kaikkihan sitä tekisivät. Mutta ei se niin mene. Jos se olisi helppoa, niin sitten sitä tekisivät kaikki. Positiivisen ajattelun opetteleminen vei useamman vuoden ja vaati itselleen rehellisenä olemista ja oman pienuuden hyväksymistä.

Tunteilleen ei voi mitään. Niitä tulee ja menee, eikä niitä pysty estämään. Tärkeintä onkin, mitä tekee siinä tilanteessa, kun tekisi mieli vetää peitto korviin ja alkaa talviunille. Ei sillä, joskus paras ratkaisu onkin vetää peitto korviin ja potea se päivä mitä ikinä onkaan podettavana. Jossain kohti kuitenkin kannattaa esittää itselleen kysymyksiä: "Miten minun elämäni muuttu paremmaksi, jos jään sängyn pohjalle surkuttelemaan?". "Mitä hyvää elämässäni on vielä jäljellä?". Joskus tuntuu, että pitää lähteä pienistä rakennuspalikoista asti liikkeelle. Että minulla on koti jossa on lämmintä. Ja jääkaapissa on edes jotain ruokaa.