Tarina siitä, miksi haaveilusta tuli paha mieli

Tänään oli pakkorako osallistua työkkärin uravalmennusten infotilaisuuteen. Jos ei osallistu, ei tule rahaa. Ihan reiluahan se on, ei siinä mitään. Pitää tehdä jotakin sen eteen, että saa kelasta "ilmaista rahaa". Mutta kun se ei ollut reilua mulle. Mun on ihan täysin tyhjänpäiväistä ja sen vähäisen energian haaskausta osallistua mihinkään uravalmennuksiin. Jos olisin terve, niin mä kyllä osaisin työllistää itseni, kouluttautua, tai hankkiutua johonkin työkokeiluun jota kautta pääsee töihin. Näin tein aiemmin kun työttömyys iski. Joskin silloin olin terve.

Sairasloman hakuhan se tässä lopulta on edessä, ei siitä mihinkään pääse. Toivon että uusi omalääkäri on sen verran fiksua laatua, että se osaa ottaa mun tilanteesta ja sairauksista kopin. Aiemmin mulla ei oikein ole ollut ketään lääkäriä, jolla olisi kokonaistilanne hallussa ja jolla on edes edellytykset tehdä pidempää sairaslomaa varten B-lausuntoja. Siksi en ole aiemmin jäänyt sairaslomalle, vaikka se olisi se oikea polku ollutkin.

Lisäksi on kelasta niin uskomattomia tarinoita (siis ihan jo tuttavapiirissäkin eikä pelkkiä urbaanilegendoja) joissa yksi tai useampi erikoislääkäri ehdottomasti kieltää työnteon suuren halvaantumisriskin takia, mutta kela päättää ihmisen olevan työkykyinen. Näkemättä koko ihmistä. Kelan touhussa ei ole mitään järkeä eikä oikeudenmukaisuutta, joten ei kertakaikkiaan ole ollut voimavaroja lähteä taistelemaan niin hullua laitosta vastaan.

Tänään siis istuin reilun tunnin verran infotilaisuudessa, jonka jälkeen olen ollut eilisen TYKSin reissun edesauttamana niin väsynyt ja kipeä, ettei ole muuta vaihtoehtoa kun lepäillä sohvalla. Tai nyt läppäri sylissä vuodattaa harmitusta. Mua siis suomeksi sanottuna vitutti tuo infotilaisuus ihan kohtuuttoman paljon. Kuten sanoin, se ei tuntunut reilulta, olkoonkin että ymmärrän olevani ihan väärässä paikassa työttömänä. Istuin siellä kuuntelemassa mitä kaikkea hienoa uravalmennuksessa voidaan tehdä, että ihminen työllistyisi. Tunsin olevani taas kerran huono ihminen, ja lähes pillahdin itkuun kun tajusin miten paljon kaipaan sitä normaaliuden tunnetta. Kun herää aamulla, menee töihin ja tuntee kuuluvansa jonnekin. Olevansa osa jotakin ja tekevänsä kenties jotakin merkityksellistä. Ei ehkä merkityksellistä maailmankaikkeudelle, mutta jotakin oleellisen hyödyllistä potilaana olevalle eläimelle. Kaipaan sitä, kun elämässä on tietty rytmi, tulevaisuus on edes muutaman kuukauden eteenpäin jokseenkin turvattua ja rahaa tulee kerran kuussa.

Haluaisin käydä klinikkaeläinhoitajan kouluni loppuun ja työllistyä unelma-ammattiini. Tai jos edes tervehtyisi sen verran, että voisi jotakin lyhyttä päivää yrittää tehdä työkokeilua tutulla eläinlääkäriasemalla. Tai voisin olla jonkin eläinruokafirman tai vastaavan tuote-esittelijä, sillä esitelmien pito ja ihmisille puhuminen on mulle luontaista ja jossain määrin helppoa. Jos siis jaksaisin. Ja pystyisin ajamaan päivästä toiseen pitkiäkin matkoja autolla. Tai jos pysyisin edes viitenä päivänä viikossa kokonaisen päivän hereillä ilman lamaannuttavaa uupumusta. Tänään mua vitutti eniten se, että kaikki nämä asiat tulivat mun mieleen ja mun on niitä nyt pakko analysoida, ennenkuin voin taas tunkea haaveeni jonnekkin mielen takanurkkaan ja unohtaa sinne joksikin aikaa. Mielummin vähän pidemmäksikin aikaa. Joka kerta kun haaveilen siitä mitä haluaisin tehdä, olen ainoastaan valtavan pettynyt. Pettynyt itseeni ja kroppaani, joka on minut pettänyt.