Mä olen yrittänyt miettiä järjellä, että tätä on aivan helvetin turha stressata tippaakaan, kun hakemukset on laitettu niin tällä hetkellä en pysty asian eteen tekemään yhtikäs mitään. Ja vaikka asiaa en päivittäin murehdi ja mieti, niin ilmeisesti se jossain tuolla takaraivossa on. Lisäksi siellä välillä pyörii pelko siitä, että miten mun kroppa suhtautuu antibiootin pois jättämiseen. (Joka siis tapahtui muutama päivä sitten). Mutta sillekään asialle en voi nyt mitään. Ja varsinkaan etukäteen murehtiminen ei auta, joskin se on aika luonnollista kun ensimmäinen yritys puski oireita pahemmiksi.
Tänään tajusin mistä tässä kiikastaa. Heräsin aamulla helvetilliseen repivään tunteeseen alavatsalla ja oikeastaan koko lantiossa. Kuin joku olisi moottorisahalla silpunnut kohtua ja sen muita sisuskalukavereita jauhelihaksi. Koko päivä onkin sitten mennyt aika latteissa fiiliksissa ahkerasti sohvanpohjaa kuluttaen. Päiväunilta herätessä särki lisäksi lonkat niin, etten tiennyt mitenpäin pystyisin olemaan. Mutta tänään mä en ole ollut kärttyinen sen enempää kuin stressaantunutkaan. Mulla vaan on ollut ilmeisesti liian vähän kipuja aiemmin tällä viikolla. (Ta-daa! Ei yhtään Oxynormia maanantain jälkeen!) Tänään kun kivut iskivät kovemmin ei ole jäänyt aikaa, saati energiaa, edes alitajuisesti murehtia yhtään mitään. Sitä on vain maannut sohvalla ja toivonut että jää henkiin, tai että edes kuolee kauheasti kitumatta.
Ei uskoisi, mutta jotain hyötyä siis kivustakin... Säästyn ehkä stressin aiheuttamalta vatsahaavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti