Prkl mä mitään otsikkoa tähän keksi

Mä olen joskus miettinyt, kun olen lukenut vuosien aikana joitakin sellaisia kirjoituksia, joissa joku kertoo miten hänellä on kuolemansairas ystävä. Tämä kirjoittaja ylistää ystäväänsä, että vaikka hän on kuolemansairas ja kivuissaan, niin hän on positiivisin ihminen jonka tuntee, eikä tämä ystävä ikinä valita mistään. Mietin tätä joskus itsekin, kun tapasin koirajuttujen kautta nuoren parantumattoman syöpää sairastavan ihmisen, ja hän todellakaan ei sanallakaan valittanut mistään, vaikka päällepäinkin jo näki, että vaikeaa on. Hän ei tosin ollut minulle sellainen luottoystävä, jolle purnataan hyvät ja pahat, vaan pari kertaa tapasimme koirajuttujen merkeissä. Ehkei sitä sen verran vieraammille tule sitten valitettua. Häneltä joku kysyi, että miten tuollaisen asian kanssa pystyy elämään, että tietää kuolevansa, niin hän vain totesi, että "Sellaista se on, eikä sille mitään voi.".

Mä olen kyllä kaukana noista kirjoitusten maailman positiivisimmasta ihmisestä. Varsinkin juuri nyt, kun olisin halunnut todella väsyneenä nukkua, mutta kipu pakotti minut ylös, kun mikään asento ei ollut hyvä vaan koko kroppaa särkee. Ei se jos joskus, muttakun monta yötä peräkkäin. Ja nyt, juuri tällä hetkellä, mun todellakin tekee mieli valittaa.

Kaiken lisäksi suivaannuin Kelan toimintaan, mutta sen puljun toimintaan suivaantuminen ei tänä päivänä toki ole mikään ihme. Kela katsoo, että olen kykenevä tekemään työtä, joka minun tapauksessa tarkoittaa hevosenhoitajan työtä. Iso liuta tuttavia ja ystäviä jotka sillä alalla työskentelevät, olivat sitten askelmittarilla mittailleet paljonko päivässä kertyy askelia. Keskiarvo meni päälle 20 000 askeleen, kun vaihtelua löytyi 15 000 ja 30 000 väliltä. Ja se pelkkä kävely sinänsä on hevosenhoitajan työn keveimpiä puolia. Paitsi toki silloin kun pitää kahlata mudassa tai metrin hangessa. Mutta mä en pystyisi mitenkään päin tässä terveystilanteessa kävelemään edes tuota 15 000 askelta, vaikka saisin tallustaa sen hyvillä lenkkareilla tasaisella tiellä ja olisi koko päivä aikaa. Puhumattakaan kun sen tekee painavilla turvakengillä ja kantaa samalla vesisankoa, heinäpaalia, rehusäkkiä tai lykkää täysinäisiä kottikärryjä. Ja ne kottikärryt eivät muuten ole mitään rautian pieniä peruskottareita, vaan volyymiä löytyy...