Epikset jaot

Ihana laiska päivä! Vaiko eikö sittenkään?

Olin nukkunut pitkään, lueskellut kirjaa ja käynyt kaverin mukana katsomassa hänen ja koiransa agilitytreenejä - kyydinkin sain kotiovelta asti. Kipulääkettäkin tarvitsin vasta alkuillasta ensimmäisen kerran. Kuulostaa aika hyvältä päivältä, semmoiselta mistä kuka tahansa kiireinen ja töitä hulluna raatava maksaisi mansikoita? Ja minä kiittämätön kehtaan vielä valittaa tästä luksuselämästä, jossa voin makoilla sohvalla ja ahmia dekkareita?

Siis jos voin ahmia dekkareita. Näkö nimittäin temppuilee, ja on kausia jolloin näkö on sumea ja pienikin silmien rasitus saa aikaan inhottavaa kipua silmien takana. Eikä kyse ole kuitenkaan silmälasienpuutostaudista, se on poissuljettu. Varsinkaan kun ajoittain, kuten tänään, näen ihan hyvin.

No vieläkö se valittaa? Miksei se mene niinä päivinä ulos tekemään jotain, kun ei kestä lukea? Niin, miksei saman tien vääntäisi veistä vielä syvemmälle sydämeen? Mä puolestani antaisin pienen omaisuuden (Hah, isoa mulla ei olisikaan!), jos pääsisin ulos lenkille. Metsään samoilemaan koirien kanssa. Liikkumaan ilman kipuja! Enkä edes ihan hevillä valittaisi säästä.

Yhtenä päivänä vietin ystävän ja koirien kanssa pihalla parituntisen. Istuttiin kuistilla ja juotiin teetä, katseltiin koirien kirmailua, kyykin kameran kanssa pitkin pihaa ja treenailtiin jotakin pientä agilitytouhua. Aurinkokin paistoi. Mutta sitten jalat alkoi väsyä. Että pitikin olla kykyssä sen kameran kanssa. Kipu alkoi lähes tyhjästä. Kesti pienen ikuisuuden ennenkuin kahden Panacodin vaikutus alkoi yhtään helpottaa ja neljässä tunnissa kipu oli uudelleen päällä yhtä pahana kuin alunperinkin. Hetken vielä sinnittelin, mutta sitten oli pakko ottaa seuraavat kaksi Panacodia ja vetäytyä sohvalta ihan yöunille asti. Aamulla heräsin jonkinsortin krapulaan.

Mulla oli ollut ihana päivä, mutta aika kovan hinnan noista päivistä toisinaan joutuu sitten maksamaan. Seuraava päivä meni edellisen illan jälkimainingeissa enkä pystynyt tekemään oikein mitään. Jalat olivat melko voimattomat, eipä niistä paljon ole silloin iloa.

Epikset jaot

Katselin eräänä päivänä telkkarista ohjelmaa "Hengenvaarallisesti lihava". Siinä oli lähes 300 kiloinen ihminen, joka oli kerryttänyt painonsa yksinomaan syömällä, ja sitten valitti itku kurkussa kun ei pysty käymään ulkona tai tekemään asioita joita haluaisi tai kun on painosta aiheutuneita kipuja. Ennenkuin joku vetää herneet nenään, niin mä tiedän kyllä ettei asiat ole aina tässäkään ihan yksiselitteisiä ja mustavalkoisia, ja että on mm. sairauksia jotka lihottavat (joskin tuskin sentään 300 kiloiseksi...) vaikka tekisit mitä. Riippuvuus se on ruokariippuvuuskin, eikä millään tavalla helppo asia. Lisäksi ohjelman ihminen ei pystynyt itse käymään kaupassa saati jääkaapilla, joten tarvitsihan se siihen toisen ihmisen mahdollistamaan tämän kaiken. Jokuhan niitä hampurilaisaterioita tälle ihmiselle kantoi, mutta se on jo toinen juttu se.

Mutta silti. Mua suututti. Raivostutti! Ohjelman ihminen oli itse aiheuttanut itselleen tilan, jossa liikuntakyky oli olematon, eikä pysty tekemään asioita joita haluaisi. Kuulostaapa tutulta. Paitsi mä en ole aiheuttanut tätä itselleni. Mä en ole valinnut tätä. Enkä kyllä mitenkään ansainnutkaan. Miten epäreilua!

Silti osa minusta pystyy samaistumaan tuohon ihmiseen. Siihen syömisen kierteeseen. Minähän olen melkoinen tunnesyöppö. Olen mielestäni ansainnut ruokaa ja herkkuja milloin mistäkin. Kun on epäreilua. Kun on stressiä. Tai jonkunlaiseksi palkinnoksi kun on tapahtunut jotakin ihanaa. Ja varsinkin kun ei ole muuta tekemistä. Varsinkin niinä päivinä, saati viikkoina, kun ei paljon muuhun pysty kuin kivuissaan makaamaan sohvalla, on ainoa ilo hyvä ruoka. 

Mutta jos pitäisi valita suklaapatukan ja ihanan metsälenkin välillä, niin mä lähtisin kyllä riemusta kiljuen sinne lenkille. Eikä mulla todellakaan ole mitään sädekehää pään päällä, tai että olisin muutenkaan mikään armoton terveysintoilijakuntoilija. Ilmeisesti jopa mun suklaanhimoisessa päässä asiat ovat saaneet uuden arvojärjestyksen. Vaikka eipä yhdellä suklaapatukalla olisi suurtakaan merkitystä, jos voisi olla aktiivisuustasoltaan edes hieman amebaa ylempänä.