Silloin voin unohtaa

Eilen oli mahdollisuus käydä vähän treenailemassa agilityä pennun kanssa, ja tietäähän sen miten siinä käy: Sitä innostuu toisinaan vähän liikaa, ja kuten arvata saattaa ei eilinen ollut poikkeus. Tuli kirmailtua pieniä radanpätkiä sen minkä jäykillä ja valmiiksi hitusen kipeillä kintuillani pääsin, ja jo lopputreeneistä tunsin että taisipa nyt tulla tehtyä vähän liikaa. Onneksi ei tarvinnut itse ajaa autolla!

Vaan mitään en kadu! En, vaikka myöhemmin samana päivänä vaati 200 mg Tramalia päästä kivusta eroon, ja pää oli lääkkeestä niin pehmeä että piti pötkötellä sohvalla loppuilta. Yöllä ei sitten Tramalin takia tullut uni ja kivutkin pääsivät jo siinäkohtaa päälle. Vaan vieläkään ei kaduta!

Koiraharrastus on mulle se The Juttu. Kovat kivut on asia erikseen, mutta pienemmät kolotukset siinä koiran kanssa puuhatessa unohtuu. Ja mikä tärkeintä: Sitä tuntee hetken olevansa jollakin tapaa normaali. Tai paremminkin unohtaa olevansa sairas. Monesti - kuten eilenkin - nuo hetket sitten jollakin volyymillä kostautuvat, mutta se on sen pääkopan tuuletuksen ja nollauksen arvoista. Jos valkkaan toko- tai rally-tokotreenit, niin niissä tahti on toki iisimpi ja rauhallinen puuhastelu ei ota niin voimille. Mutta minkäs teet kun tuo agility on mulle itselleni se mieluisin laji ja koiratkin siitä kovasti tykkäävät. Joskus on sitten vaan vähän pyrähdeltävä ja kärsittävä seuraukset.

Agility toimii myös hyvänä motivaattorina ja tavoitteena: Haluan tulla niin terveeksi, että pystyn kokolailla täysipainoisesti harrastamaan!