Onneksi on ystäviä!

Niin hullunkurista kuin se onkin, joskus niinä huonoimpina päivinä ymmärtää miten onnekas sitä loppujenlopuksi onkaan. Ei toki aina, eikä valitettavasti edes yleensä. Useimmiten tuntuu juurikin siltä, että "jos se ei tapa, se todellakin vituttaa". Siksi sanoinkin: joskus.

Voisin valittaa koko päivän...

Eilen olin haaveillut siitä, että jos heti aamusta lähtisin lenkille, niin kerrankin ehtisin ennen kipuja. Enköhän sitten tietenkin herännyt heti aamusta kipuihin. Siitähän se päivä lähti heti käyntiin valittaen joka asiasta - jos ei muuten, niin vähintäänkin oman pään sisällä. Eikä sillä etteikö siihen olisi aihettakin ja pakkohan se paha olo on rypeä ja käsitelläkin. Silti joskus tympii itseäänkin se ainainen valittaminen.

Päätin jättää siinä kohtaa lenkin suosiolla välistä, ja yrittää saada hoidettua asioita naapurikylällä. Se olisi kuitenkin pienempi voimanponnistus ajella vähän autolla kuin lenkkeillä yhtään minnekään. Matkalla alkoi sitten vielä tuikkia alavatsasta endometrioosikiputyyliin ja se oli sitten jo liikaa.

Mua turhautti kivut, oma saamattomuus (tai oikeammin pystymättömyys) ja koko elämän epäreiluus ja meinasin pillahtaa itkuun päästyäni ensimmäiselle parkkipaikalle. Siinä sitten keräilin itseäni ennenkuin kehtasin pistää nokkani ulos autosta ja ihmisten ilmoille.

...mutta onneksi se ei tänään kannattanut!

Muutaman kaupan kautta kurvasin tutulle eläinlääkäriasemalle hakemaan koirille reseptiä punkkikarkoitteeseen. Jäin kahville hetkeksi jutustelemaan, ja kaikki kehuivat kilpaa mun uutta hiustyyliä, jonka olin edellisenä päivänä hankkinut kampaajalla hemmotellakseni itseäni. Eivät tainneet arvatakaan miten sopivaan hetkeen onnistuivat kehuillaan piristämään mun mieltä!

Kotiin päästyä ahdisti edelleen se, etten päässytkään lenkille, ja autoilureissun päälle kivut olivat senkuin yltyneet. Uskalsin vihdoin ottaa kipulääkkeet, sillä enää ei tarvinnut sille päivälle ajella autolla minnekään. Tajusin kaipaavani jotakin muuta tekemistä ja ajateltavaa, joten pyysin ystävää kahville.

Pian taas valkeni miten kullanarvoisia hyvät ystävät ovat. Pari tuntia taas höpöteltiin niitä näitä, eikä ollut enää ollenkaan niin paska fiilis. Edelleen on jalat ja alaselkä tulessa, lenkillekään en sitten päässyt, saati saanut oikein mitään muutakaan järkevää aikaiseksi. Mutta vois mulla silti olla huonomminkin. Ainakin mulla on ihan mahtavia ystäviä!