Mulla on sellainen tunne, että mun pitää saada kirjoittaa, mutta en tiedä mistä aloittaisin. Tai mitä oikeastaan edes kirjoittaisin. Oireita on tullut lisää, tai ne ovat hieman muuttaneet muotoaan. Tuossa eräänä yönä kun Tramal oli taas kerran vienyt yöunet, mua riivasi todella ärsyttävät lihasnykäykset ympäri kroppaa. On niitä ollut joskus ennenkin, mutta niitä on aiemmin tullut yksi kerrallaan ja ylipäätään ehkä pari kertaa koko päivänä. Nyt niitä tuli ihan muutaman minuutin välein.
Tottakai kaikki on helpompi huomata yön pimeinä tunteina, kun pitäisi nukkua ja tunti tunnilta herätyskellon pirinä lähestyy. Mutta nuo nykäykset olivat jo sitä luokkaa, että niitä ei todellakaan tarvinnut erikseen kuulostella - niiden olemassaolon kyllä huomasi ihan varmasti muutenkin.
Nuo lihasnykäykset eivät nyt toki maailmaa kaada, mutta siltä yöltä jäi unet yhteen tuntiin ja aamu oli kertakaikkiaan kamala. Mun oli kuitenkin lähdettävä ajamaan pitkä matka (n. 80km/suunta) sovittuun lääkäritapaamiseen, ja oma ajokunto mietitytti kovasti. Pää oli yön jäljiltä kuin puuroa, kädet puutuivat koko ajan ja tasapainon kanssa oli vähän tekemistä.
Toimeentuloa metsästämässä
Tarvitsin kuitenkin tämän lääkärin tekemään B-lausunnon kelaa varten, jotta saisin sairaspäivärahaa ja jatkoa sairaslomalle. Näin lyhyellä varoitusajalla en saisi ketään kuskaamaankaan. Varasin onneksi riittävästi aikaa, joten sain rauhassa ajella ja ennenkaikkea kävellä parkkihallista lääkärin vastaanotolle. Vasen jalka tuntui oudolta, eikä sillä pystynyt astumaan ihan normaalisti. Liike jäi jotenkin vajaaksi tai ikäänkuin kesken.
Mulla oli siis aika psykiatrin vastaanotolle, sillä olen paremman diagnoosin puutteessa tällä hetkellä sairaslomalla masennuksesta. Onnekseni tämä psykiatri oli tehnyt paljon yhteistyötä neurologien kanssa ja hänen erikoisalaansa oli kivun hoito. Totesi pitkän ja tarkan haastattelun jälkeen, että mun kokema masennus vaikuttaa reaktiiviselta masennukselta. Toisinsanoen se on aiheutunut tästä mun pitkittyneestä ja vaikeasta tilanteesta.
Tämän voin allekirjoittaa. En koe itseäni masentuneeksi sillä tavalla, miten masennus melko yleisesti ymmärretään. En ole menettänyt elämänhaluani tai kiinnostustani asioihin yleensä. Olen ennemminkin äärimmäisen uupunut tähän mun viimeiset neljä vuotta kestäneeseen tilanteeseen ja ennen kaikkea epätietoisuuteen.
Kuka sen ekana sanoo ääneen?
Neurologihan ei mulle suostunut epäilyksistään sanomaan mitään yksittäistä diagnoosia, ettei sitten juututtaisi siihen yhteen ajatukseen ennenkuin on tutkittu. Viisas ajatus, mutta tälle psykiatrille sitten kuitenkin sanoin että itse olen jo oireistani ajatellut (ja aika monen tutun kuullut samaa epäilevän), että voiko mulla olla MS-tauti. Psykiatri siihen sitten myönsi, että no se hänellekin ensimmäisenä tulee mieleen, ja muunmuassa sitä varmasti nyt pään magneettikuvalla tutkitaan. Mutta arvailuahan kaikki tosiaan ennen tutkimuksia on. Taitaa kuitenkin olla parempi alkaa varautumaan siihen, jos jokin neurologinen sairaus löytyy...
Mun lääkityksistä löytyy varaa tehostaa kivun hoitoa, mutta tämäkään lääkäri ei tahtonut tehdä muutoksia ennen pään magneettikuvausta. Koska jos kyseessä onkin se MS-tauti tai muu neurologinen sairaus, niin niihin lääkitykset ovat aivan erilaisia. Ei siis lähdetä nostamaan vielä Lyrican annostusta tai vastaavaa, koska ne eivät ole mitään "tarvittaessa otettavia" lääkkeitä, eikä niiden vaikutukset ala kovin nopeasti kuitenkaan.
Mikä onni, että pääsin neurologiasta ja kivun hoidosta ymmärtävälle psykiatrille! Jatkoi mun sairaslomaa sitten kuitenkin sillä masennusdiagnoosilla, kun parempaakaan diagnoosia ei tähän hätään ole.
Ikävä yllätys
Eilen olin aamulla ajellut autoa käyttäessäni hoitokoiraa eläinlääkärissä, ja muutenkin kävellyt kokolailla normaalisti. Eläinlääkärireissu ja kaupassa käynti kuitenkin vaativat veronsa niin, että piti taas ladata akkuja sohvan pohjalla. Telkkarista ei muuten tule päivisin ikinä mitään järkevää!
Mies oli onneksi jo kotiutunut töistä, sillä kun mun piti nousta mennäkseni vessaan, ei jalat meinanneetkaan kantaa. Seisoin hetken vapisevin jaloin ja pidin tukea pöydästä. "Kyllä tää tästä varmasti kohta käynnistyy.", ajattelin. Muttakun ei. Tönköin suorin jaloin tukea pitäen pystyi seisomaan, mutta askeleen ottaminen horjutti tasapainoa niin paljon, ettei kävely onnistunut. Ei siinä auttanut muu kuin miehen sitten taluttaa mut sinne vessaan.
Illan mittaan jalkojen toimintakyky palautui sen verran, että pystyin itsekseni varovasti tepsuttamaan sen mitä tarvitsi. Omituista tässä jalkojen heikotuksessa oli se, ettei siihen liittynyt varsinaisesti mitään kipua. On näitä joskus ennenkin harvakseltaan tullut, mutta niihin on aina liittynyt valtavan kova kipu, ja olen ajatellut heikotuksen johtuvan jollakin tavalla nimenomaan kivusta.
Nyt yön jälkeen jalat toimivat paljon paremmin, mutta mun koko kroppa on tosi jäykän oloinen ja varsinkin jaloissa lihakset on kovin aran tuntuiset. Sellaiset kipeät kuin rankan salitreenin jälkeen on, kun on rasittanut itseään ehkä aavistuksen liikaa. Paitsi mä nimenomaan olen pakotettu eilen olemaan hyvinkin aloillani.
Onneksi magneettikuvaus on jo ihan kohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti