Pään MRI

Eilen oli sitten vihdoin pään magneettikuvaus. Tai vihdoin... Tosi äkkiähän mä sinne pääsin, mutta olihan sitä odotettu. Ihana ystävä lähti kuskaamaan kun jalat on olleet vähän oikukkaat. Kintut on taas viimepäivinä kutakuinkin toimineet normaali(hko)sti, mutta aina tuo jalkojen toimimattomuus säikäyttää, eikä viime kerrasta ollut vielä montaa päivää. Ei olis kiva olla tuolla ominpäin kaukana autolla ja todeta, että empä muuten pääse täältä pois.

Ihmismieli on kyllä monella tapaa kumma kapistus. Mä en jännittänyt magneettikuvausta itseään. Multa on aiemmin kuvattu lanneranka, enkä omaa onnekseni edes ahtaanpaikan kammoa, niin mitä sitä putkessa pötköttelyä sitten jännittämään. Ja silti kuitenkin jännitin. Koska olihan THE magneettipäivä. Oikeastihan mä jännitän niitä magneetin tuloksia, joita pitää kuitenkin odottaa vielä reilu viikko.

Tällä hetkellä kaikki toiveet jotenkin kuitenkin pyörii tuon kuvauksen ympärillä: Tästä ehkä selviäisi mikä mua vaivaa. Ja jännittää, että jos ei selviäkään. Ollaanko taas alkupisteessä? Kukaanhan ei todellakaan mitään sairautta tai diagnoosia oikeasti halua. Ainakaan mitään sellaista, missä vika löytyy fyysisesti pääkopan sisältä. Sehän on aika pelottava ajatus. En tiedä voiko sitä kukaan täysin terve ihminen ymmärtää, että jos on sairastanut monta vuotta. Jos kipu ja kykenemättömyys asioihin on hallinnut elämää monta vuotta. Silloin sitä tavallaan haluaa minkä tahansa diagnoosin. Ja mä tarkoitan, että minkä tahansa. Ei sen diagnoosin tai sairauden itsensä takia tietenkään. Vaan siksi että löytyisi syy, ja sitäkautta ennenkaikkea hoito, apu ja helpotus. Pitkään jatkunut epätietoisuus on pahinta. Se ettei kukaan voi auttaa, eikä edes kunnolla helpottaa oireita, kun ei tiedetä mitä hoidettaisiin.

Kuin viimeistä päivää

Katselin tuossa YLE areenasta dokumentin "Kun kävelen". Se kertoo miehestä, joka saa 25 vuotiaana MS-tautidiagnoosin. Miehen MS-taudin muoto on agressiivisimmasta päästä, jatkuvasti etenevää muotoa. Dokumentti käsittää ehkä muutaman vuoden. Oliskohan jotakin 4-6 vuotta. Sinä aikana kävelevästä nuoresta miehestä tulee jalaton, täysin muiden armoilla oleva ja ainoastaan pyörätuolilla liikkuva.

Mä en edelleenkään sano, että mulla olis MS-tauti. Silti omien ajoittain toimimattomien kinttujeni kanssa löysin paljon omaan elämään kolahtavia yhtymäkohtia. Tai varmaan se laittaa kenet tahansa ajattelemaan. Huomisesta ei todellakaan voi tietää - ei, vaikka tänään olisi täysin terve.

Tuli armoton hinku lähteä tekemään asioita. Että niin kauan kun mä kävelen, vaikka ajoittain vähän horjuenkin, mutta niin kauan kun jalat yhtään kantaa, niin pitäis äkkiä päästä tekemään kaikkea kivaa. Meillä tosiaan on vain tämä yksi elämä. Mulle tuli sinä aamuna kamala hinku päästä treenaamaan koirien kanssa. "Kyllä minä nyt otan auton ja lähden tuonne naapurikylälle treeneihin!". Aikani asiaa mielessäni uhottuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että koska sinä aamuna jalat ei vielä olleet ihan kunnossa, niin ei kuitenkaan kannata ottaa tyhmiä riskejä ja lähteä auton rattiin. Yleensä jos tuntuu siltä ettei ole ajokuntoinen, niin silloin sitä ei varmaankaan oikeasti ole.

Se tuntui epäreilulta. Mulla on suunnilleen kaikki maailman aika, ja mä en kuitenkaan voi tehdä mitä mä haluan. Mennä minne haluan. Milloin haluan. Enkä tarkoita mitään mihin tarvittaisi viiden miljoonan lottovoitto, mitä kukaan muukaan kuolevainen ei voi tehdä vain koska sattuu haluamaan. Mä tarkoitan ihan normaaleita asioita. Asioita joihin ei juurikaan tarvita rahaa, ainakaan muutaman euron bensakuluja enempää. Asioita jotka suurimmalle osalle ovat arkipäiväisiä ja itsestäänselviä.

Asiat mittakaavaan

Kyllä mä tiedän, että jollakin asiat on vielä moninverroin huonommin kuin mulla. Vaikka sillä dokumentin miehellä, joka ei lopulta enää kävellyt ollenkaan. Tai Afrikan lapsilla, joita kuolee päivittäin nälkään. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että mun huolet on mun henkilökohtaisia ja ne vaikuttaa muhun. Huomaan myös välillä, että jos kaverit kertovat mulle huolistaan, niin hetken päästä he toteavat, että niin, eihän tää ole mitään verrattuna "oikeisiin" murheisiin. Tuntuu, että he viittaavat sillä mun tilanteeseen. Kuin anteeksi pyytäen, että kertovat vähäpätöisestä murheestaan mulle, kun mä taistelen isompien asioiden kanssa.

Ei mun ystävien murheet ole vähäpätöisiä. Tai mun ongelmat isompia. Ei ihmisten huolia tai ongelmia pitäisi ikinä verrata keskenään muutenkaan. Ne on jokaisen henkilökohtaisia ja vaikuttavat tietenkin jokaisen omaan elämään. En minäkään osaa olla tekopirteä vain siksi, että jollakin on vielä huonommin kuin mulla. Toki joskus sellainen pieni asioiden mittakaavaan laittaminen on paikallaan, ja osaa olla taas kiitollinen siitä mitä vielä kuitenkin on, sen sijaan että miettisi mitä ei ole. Tai mihin ei pysty.

Mä sentään vielä kävelen!