Pelko

Neljään vuoteen mahtuu laaja skaala erilaisia tunteita. Todennäköisesti läpi on käyty kaikki mahdolliset jo moneen kertaan, ja osaltaan ne kietoutuvat toisiinsa, eikä niitä ole helppo käsitellä yksittäisinä tunteina. Pelko on tunteena lamaava. Usein sitä yrittää olla ajattelematta, työntää sitä taka-alalle, ja ajatella muita asioita. Mutta siellä se silti on. Alitajunnassa. Puskemassa itseään sinnikkäästi pintaan kerta toisensa jälkeen.

Mitä pelkään eniten?

Jos tämä kipu ei ikinä lopu. Se on ehdottomasti kaikista pelottavin ajatus. Mitä jos kärsin kivuista koko loppuelämäni, eikä kukaan keksi ratkaisua millä mua voi auttaa? Toki, vaikka kipu (fyysinen) loppuisi, jää jäljelle normaalia elämää haittaavia oireita muitakin. Vahvana kakkosena onkin pelko siitä, jos tämä koko tilanne ei ikinä helpota?

Toki sitä ei kannattaisi ajatella. Eihän sitä voi tietää, vaikka ratkaisu löytyisikin jo pian aivan kulman takaa. Olen monesti yrittänytkin ajatella niin, mutta kun se ratkaisu kerta toisensa jälkeen lipuu ulottumattomiin ja nurkan takana olikin vain tyhjää, vahvistuu pelko siitä, ettei tämä ikinä helpota.

Ota buranaa

Kipuun on toki keksitty lääkkeitä. Tällä hetkellä olen omaehtoisessa "Tramal-lakossa", kun siihenkin alkoi tottua ja tarvitsin aina isomman annoksen jotta sain kivun helpottamaan. Päätin puhaltaa pelin poikki, kärvistellä jonkin aikaa ilman lääkettä, ja kokeilen sitten myöhemmin josko alkuperäinen annos taas riittäisi.

Joskus pelkään, että mitäs jos jään vahvoihin kipulääkkeisiin koukkuun? Opiaatteihin se on kai helpompaa kuin luulisikaan. Onnekseni en ole tullut riippuvaiseksi lääkkeistä, vaikka parikin kertaa on ollut pitkä jakso jolloin olen käyttänyt vahvoja lääkkeitä. En saa niistä mitään ihmeempiä kiksejä, ja kaiken lisäksi Tramal vie helposti yöunet. Se on yksinäistä aikaa valvoa yöllä monta tuntia. Sillon on liikaa aikaa ajatella. Ja pelätä. Toisaalta valvon mielummin kivuttomana, kuin kivuissa.

Anna markka

Pelko siitä, ettei tämä mene ikinä ohi, luo helposti pelkoa toimeentulosta. Tai ennemminkin tietenkin sen puutteesta. Minkä diagnoosin KELA hyväksyy sairaspäivärahalle, kun kukaan ei oikeastaan ainakaan vielä tiedä mikä mua vaivaa? Jos mua sitten vaivaakin se myöhäisvaiheen borrelioosi, Saksan testien perusteella saatu diagnoosi ei kuitenkaan päde Suomessa. Jos minusta jää työkyvytön ikuisiksi ajoiksi, niin mitäs sitten?

Luulosairautta

Mitä jos kukaan ei usko mua? Sillä ei loppuviimein ole väliä mitä muut ihmiset mun tilanteesta ajattelee. Tosiystävät kyllä ymmärtää, ja ne jotka ei ymmärrä, niin niitä ei tarvita. Pelko tulee vastaan siinä vaihessa kun menee lääkäriin. Mitäs jos se lääkäri ei usko mua?

Onneksi on tullut vastaan niitä jotka uskovat, mutta valitettavan usein myös niitä, jotka eivät.

Worst case scenario

Sanoin alussa pelkääväni eniten sitä, että jos tämä ei ikinä lopu. Mutta mitäs jos tämä entisestään vain pahenee? Miksi en pelkää sitä eniten? Optimistisesti ja naiivisti ajattelen, että jos tämä tästä pahenee, saati tulee taas uusia oireita, niin ehkä se sitten johtaisi lääkärit oikean diagnoosin jäljille. Tai ehken pelkää sairauden pahenemista eniten, koska en halua ajatella sitä. Ihminen on mestari sulkemaan pois mielestään liian ahdistavia ajatuksia.

Mitä jos?

Pelkoon liittyviä jossitteluja löytyy mun elämästä maailman tappiin asti. Pelko on sikäli tärkeä tunne, että se estää meitä tekemästä tyhmiä asioita. Ei me hypätä katolta, koska me pelätään että sattuu. Monesti pelko on kuitenkin sitä, että on tehty kärpäsestä härkänen. Pyöritellään asioita vaan omassa päässä, ja noidankehä on valmis ja alunperin pieni asia saa järjettömät mittasuhteet.

Pelko liittyy monesti ihan arkipäiväisiinkin asioihin, kuten vaikka siihen toimeentuloon. Mä olen kuitenkin yrittänyt sitkeästi uskoa sihen, että käytännön asioilla nyt ainakin on tapana järjestyä. Apuakin on aina saanut, kun vaan uskaltaa avata suunsa ja pyytää.

Hankalampi on käsitellä pelkoja, joihin ei voi itse vaikuttaa. Toisaalta sellaisia asioita on turha pelätä etukäteen, mutta kyllä minua silti kauhistuttaa - joskus jopa itkettää - ajatus siitä, ettei kärsimys ikinä lopu. Se on kuin hidasta kidutusta, johon ei löydy off-nappia vaikka miten etsisi.